tiistai 8. lokakuuta 2013

Kun kissa on poissa, hiiret hyppivät pöydällä.

"Senkin paskiainen, ala vetää, mä en halua enää ikinä nähdä sua", tyttö kiljuu pää punaisena huoneessaan. Suljen oven perässäni ja lähden laulamaan tuutulaulua muille lapsille. Toivottavasti hän rauhoittuu pian, muuten tästä tulee piiiiiitkä ilta. "Äiti, et sä voisi tehdä jotain, mene vaikka laulamaan sille tuutulaulu, mua väsyttää, mä en oikeesti jaksa kuunnella tuota huutoa", toinen tyttö anelee minulta. Yritän selittää miten en voi mennä sinne enää, olen jo kolme kertaa yrittänyt saada tyttöä rauhoittumaan, puhunut häntä vessasta lukkojen takaa pois ja pidellyt sylissä, mutta enää en voi palkita sitä että hän huutaa ja haukkuu minua sillä että lipeän nyt tästä asiasta. Että kyllä sisko kohta rauhoittuu, ei hän koko iltaa jaksa huutaa. Toivottavasti, lisään mielessäni. Seuraavaksi alkaa kuulua seinän paukutus tytön huoneesta. Hän potkii jaloillaan seinää ja yrittää saada minut sillä huoneeseen. Nyt pieninkin jo anelee siskoa lopettamaan. Yritän itse pysyä tyynenä kaiken keskellä. Onneksi olen lopen uupunut, muuten ei pinna kestäisikään. Mitä väsyneempi sitä on, sitä vähemmän sitä jaksaa lapsille huutaa. Tietyn pisteen jälkeen tietenkin.

Sohvalla istuessani ja tytön potkimista kuunnellessani sadattalen itseäni. Miten menin taas tähän lankaan? Enkö taaskaan ole oppinut mitään? Mies lähti työmatkalle ja pitäisihän minun tietää että silloin ei voi järjestää mitään ylimääräistä ohjelmaa tai käy näin. Jostain kumman syystä luulin että voisin viettää kivan illan kaikkien lasten kanssa yhdessä, käydä ensin leffassa katsomassa Smurffit ja sen jälkeen mäkkärin kautta kotiin. Sitten vain lapset nätisti iltapuuhiin ja nukkumaan. Just joo. Ihan kuin sellainen olisi mahdollista meidän perheessä. Kun yksi palapelin palanen, tällä kertaa isä on poissa kuvioista, kaiken muun täytyy pysyä mahdollisimman normaalina. Tai sitten käy näin, joku lapsista lähtee käymään ylikierroksilla ja pistää kaiken ranttaliksi. Tällä kertaa siitä syystä että olisi saanut lukea kirjan vasta iltapuuhien jälkeen sängyssä. Eihän se tytön vika ole, minun vikanihan se on etten taaskaan tajunnut tätä ajatella ennakkoon. Sitä vain luulee että eihän tässä mitään, hyvinhän se tällä kertaa menee.

Huoneessa on syvä hiljaisuus, nukahtikohan tyttö? Käyn kurkkaamassa ovelta tyttöä. Hän on riisunut vaatteensa ja nukkuu sängyssään kuin pieni enkeli. Vedän verhot ikkunan eteen ja ruuvaan kattolampun polttimon paikoilleen. Se oli ollut pakko kiertää irti kun tyttö rämppäsi valoja kiukuspäissään. Silitän hellästi vaaleita hiuksia ja kuiskaan hyvää yötä. Täytyy sitten aamulla käydä tämäkin lävitse.