Erilainen maailma

"Niin, odotus se on pahinta", totean myötätuntoisesti äidille joka odottaa poikaansa käsileikkauksesta.  Mietin mielessäni viime torstaita jolloin pyörin miehen kanssa silmät itkusta punaisena ja kännykkä valmiina kädessä ostoskeskuksessa. Odottaminen todella on pahinta. Tai ei oikeastaan, pahinta on menettämisen pelko. Mikään ei ole enää samanlaista kun on katsonut sitä pelkoa silmästä silmään.

Muiden osastolla olevien vanhempien murheet tuntuvat kovin pieniltä. Mitä sitten jos käsi tai jalka on murtunut? Tai saanut aivotärähdyksen kaatuessaan? Ei tunnu missään! Palaakohan se aika koskaan kun loppujen lopuksi pienestä murheesta kasvaa jälleen iso? Vielä toistaiseksi olen tyytyväinen siihen että tyttö on yhä hengissä. Leikkaus mennyt suunnitelman mukaan ja kaikki tytössä toimii niin kuin pitääkin. Vielä toistaiseksi elän omassa pienessä kuplassani jota rytmittää hoitajien vierailut ja seuraavan lääkeannoksen odottaminen tytölle. Muu maailma jatkakoon menoaan kuplan ulkopuolella. Paljonkohan kello on? Jokohan hoitaja pian toisi lisää kipulääkettä. Silitän verestä punertavia hiuksia varovasti kädelläni.

Ei mitään järkeä

"Ei tässä ole enää mitään järkeä", kuiskaan itselleni. Missään ei ole enää mitään järkeä. Täällä minä seison jälleen töissä, mikki kädessä. Katson humaltuneita ja nauravia ihmisiä ympärilläni. Mitä minä täällä teen? Töissä. Edellinen vapaapäivä oli viime huhtikuussa, ei vapaata arkena eikä viikonloppuna sitäkään vähää. Pakkohan se on ollut töitä tehdä, ei sitä muuten vapaata voi pitää selittelen itselleni. Olisiko kuitenkin pitänyt järjestää tämä viikonloppu jo vapaaksi?

Mietin kotona nukkuvaa tyttöä. Enää 5 iltaa aikaa laulaa tuutulaulu ennen leikkausta. Tai 4 oikeastaan, huominen menee vielä töissä. Mitä jos ne ovat 4 viimeistä iltaa? Voiko sitä antaa itselleen anteeksi sen ettei ole ollut kotona näinä iltoina?  Olenko muistanut olla tarpeeksi kärsivällinen? Kuunnellut tarpeeksi? Halannut ja hymyillyt tarpeeksi? Kertonut joka päivä että rakastan? Miksi tänäänkin suutuin ja ärähdin?

Mutta ei tämä ole loppu. Ei tytön eikä minkään muunkaan. Yritän käyttää järkeä. Silti pelko puristaa rintaa ja tunnen palan kurkussani. Pakko jatkaa. Pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä _en_ romahda. En. Piste.