Spagettia ja jauhelihakastiketta

"Pure ja niele, pure ja niele", toistelen tytölle joka vieressäni jauhaa suussaan jauhelihakastiketta. "Mä lupaan että sulle tulee parempi mieli tämän jälkeen. Me tehdään nyt vain niitä asioita mitä sä jo osaat. Ihan varmasti." Istun tytön vieressä haarukka kädessäni valmiina syöttämään tytölle seuraavan haarukallisen. Ei ole kyse siitä että meillä olisi pahaa ruokaa tänään, eikä siitä että pakottaisin tytön syömään isompaa annosta kuin hän pystyisikään. Lautasella kökötti vaivaiset kaksi pientä haarukallista pitkää spagettia ja ehkä puoli desiä kastiketta. Tytöllä itsellään on hirvittävä nälkä, mutta kun pää ei anna lupaa syödä niin sitten hän ei syö. Ei edes sitä kahta haarukallista spagettia.

Vain hetki sitten tyttö oli kyyhöttänyt keittiön nurkassa ulisemassa ja huitomassa käsillään "peikkoja" pois edestään.Tyttö itsekään ei ymmärrä omaa käytöstään, sitä miksi hän ei suostu syömään vaikka mahassa murisisi kuinka paljon. Itse olin polvillani tytön vieressä, yritin pysyä rauhallisena ja palauttaa hänen mieleensä mielikuvaharjoittelua mitä olimme vain muutama ilta sitten tehneet. Miten teemme vain sitä mitä tyttö osaa tehdä, lähtien siitä että ensin kävelemme pöydän ääreen. Sen tyttö ihan varmasti osaa tehdä. Ja miten autan häntä siitä eteenpäin, miten tehdään yhdessä kaikki loppuun saakka. Askel kerrallaan. Ensin kävellään pöydän ääreen, sitten istutaan alas, minä otan haarukkaan ruokaa, tyttö avaa suunsa ja minä laitan sinne pienen haarukallisen kerrallaan. Miten sitten tyttö puree ja nielee ruuan alas, ei sylje sitä lautaselle vaikka kuinka pää niin sanoisi ja sitten toistetaan alusta kunnes on tarpeeksi syöty. Eikä haittaa mitään vaikka muutamaan kertaan tätä jouduttaisi tekemäänkin yhden ruuan aikana tytön ajettua itsensä jälleen hysteeriseen tilaan.

"Anna ylävitonen", pyydän tytöltä. Se on siinä, tämä taistelu on voitettu yhdessä. Tyttö halaa minua tiukasti ennen kuin nousee pöydästä ja lähtee viemään lautasta ja maitolasia astianpesukoneeseen. . Seuraava taistelu on sitten iltaruualla.

Taivas täynnä tähtiä

"'Cause you're a sky, cause you're a sky full of stars, I'm gonna give you my heart...", nuori yläkoululaistyttö laulaa korkealla lavalla Coldplayn kappaletta. Istun liikuntasalin penkillä ja puristan tiukasti kiljuvaa ja rimpuilevaa tyttö kainalooni. Kuiskailen tytön hiuksiin rauhoittavia sanoja, silittelen hiuksia ja käsivartta. Yritän peitellä kyyneliäni muilta penkeillä istuvilta oppilailta ja olla välittämättä vilkuilevista katseista ja suorista kuiskauksista, mutta en voi sille mitään että tämä kaikki tuntuu niin surulliselta. Tyttö ei vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan konsertissa, vaikka mitä toivoisin ja antaisin sydämenikin tytön puolesta.

Hyvä että opettaja soitti eilen ja sovittiin että lähden luokan mukaan konserttiin. Ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä jos en olisikaan päässyt töiltäni lähtemään? Näen sieluni silmin miten tyttö saa kohtauksen kaikkien muiden oppilaiden edessä ja miten opettaja yrittää rauhoitella häntä. Pulassahan he olisivat olleet,  miten yksi opettaja voi rauhoitella yhtä oppilasta kun mukana on 30 muutakin lasta? Olisiko tämä pitänyt arvata etukäteen, päättää jo ennalta että tyttö ei lähde muun luokan mukana konserttiin vaan jää kouluun vaikka erityisopettajan kanssa? Mistä sen olisi voinut edes arvata että tytölle tulee lukko päälle ja että hän alkaa raivoamaan jo ennen kuin konsertti on alkanutkaan ja yrittää lähteä kotiin? Ei häntä voi kotiinkaan päästää, koulu on kuitenkin koulua, olkoon konsertti tai ei.

"Hyvä on", totean nyyhkyttävälle tytölle. "Nyt lähdetään. Mennään takaisin koululle. Nyt riittää." Tartun tytön käteen ja vedän hänet liikuntasalin ovelle. Matkalla kuiskaan tytön luokkatoverille että hän kertoisi opettajalle että vien tytön takaisin koululle. Helpompiakin päiviä on ollut, tunnen itseni väsyneeksi vaikka päivä on vasta alkanut. Hyvä että olin mukana, mutta... näitä ei vain jaksaisi. Ei kotona, eikä varsinkaan 200 ihmisen läsnäollessa. Tartun rauhoittunutta tyttöä kädestä ja lähdemme kävelemään koululle päin. Kymmenen minuuttia aikaa keskustella tämäkin asia läpi.

Lahjoja ja neulanpistoja

"Äää... se on ihan pilalla!", tyttö kiljuu sängyssään pää peiton alla piilossa. Istun lattialla sängyn vieressä ja kääntelen käsissäni tytön tekelettä. Ihan hyvältä se mielestäni näyttää, ei mitään vikaa minun silmiini. Neulanpistot hieman harittavat kankaan reunassa, mutta ihan kauniisti se on mielestäni silti tehty. Kaivan pientä päätä esiin peiton alta, mutta hän vain jatkaa ulisemistaan entistä kovempaa. Alan jo tuskastua itsekin. Yritä tässä nyt auttaa toista kun apu ei kelpaa ja ruokakin palaa kohta hellalla. "Nyt riittää", totean tytölle. "Ei mulla tässä koko iltaa ole aikaa istua. Nyt menet keittiöön ja haet sieltä sakset. No, alahan nyt mennä!" Tyttö varmaan kuulee äänestäni että nyt on parempi totella ja rahjustaa keittiöön hakemaan sakset.

Puran pienen pätkän tytön viimeeksi tekemää ommelta, pujotan langan uudelleen neulaan ja ojennan työn takaisin tytölle. Hiljaa tyttö alkaa uudelleen ompelemaan pisto kerrallaan kankaan reunaa. Niin tarkkaan kuin vain pienillä sormillaan voi. "Huomaatko nyt? Huuto ei auta yhtään mitään", kysyn tytöltä. Tytön pää nyökkää myöntävästi. "Mutku mä haluan et tää on täydellinen. Et isi varmasti tykkää tästä.", tyttö kuiskaa minulle. "Ihan varmasti isi tykkää, ihan varmasti", vakuutan tytölle ja halaan häntä.