Sinä olet minun siskoni

"Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu, sydämeni murtuu... " tyttö laulaa vieressäni ja katsoo puhelimen youtubesta videota samalla. Itse ajan autoa ja yritän pysytellä omalla kaistalla kun silmät ovat täynnä kyyneleitä. Olen jo pitkään yrittänyt saada tytöt kuuntelemaan tuota kappaletta. Ymmärtämään musiikin voimalla sen mihin sanoilla ei pysty. Ymmärtämään että sisko on jotain paljon tärkeämpää kuin muut ympärillä olevat kaverit.

Miksi pitää aina tapella joka asiasta, miksi pitää tuntea että toinen saa aina jotain parempaa kuin itse ja miksi pitää aina tuntea että toinen on parempi. Miksi pieni pää ymmärtää että jos toinen on hyvä, toisen on pakko olla silloin paha. Millä selittää toiselle että vaikka siskoa kehutaan niin se ei tarkoita sitä ettemme rakasta häntä ihan samalla tavalla kuin siskoakin. Ja miten sanoittaa pieneen päähän se että vaikka äiti ja isä välillä ovatkin vihaisia se ei tarkoita sitä ettemme rakastaisi häntä ihan yhtälailla. Että vaikka päivät ovat täynnä niitä negatiivisia asioita ja kiukkua ja huutoa, tyttö on hyvä ihan sellaisenaan. Että me hyväksymme ja rakastamme häntä sellaisena kuin hän on. Mikä tekee sen että aina kaikessa on oltava paras? Jos ei ole paras niin ei ole mitään?

Paljon kysymyksiä ja ei yhtään vastausta mietin. Tuskin monessakaan perheessä sanotaan lapselle niin usein että häntä rakastetaan. Kehutaan kaikesta pienestäkin onnistumisesta, siitä että on saanut laitettua vaatteet naulakkoon tai vedettyä vessan siellä käytyään. Kerrotaan kuinka ylpeitä olemme ja pidetään palkintotaulukkoa hyvin menneistä asioista ja lyödään yläviitosta. Ja silti, mistä tulee se tunne ettei kelpaa? Ettei äiti ja isä rakasta. Että on pakko kilpailla oman siskonsa kanssa kaikesta.

Tyttö laulaa viimeisiä aa-atteluja vieressä ja kappale hiljenee. "Haluatko kuulla sen uudelleen?", kysyn. "En mä", tyttö vastaa ja siirtyy pelaamaan mahjongia. No, ehkä huomenna. Huomenna on jälleen uusi päivä.

Alun sanat ovat Laura Närhen kappaleesta Siskoni feat. Erin.

Hiljaisuutta ilmassa

"Mitenkäs teillä on kotona mennyt?" Lääkäri kyselee kun olemme tytön kanssa vastaanotolla, tapaamisessa mukana on myös toimintaterapeutti ja psykologi. Mietin hetken päässäni mitä vastaisin. Pitäisikö liioitella asioita jotta asiat etenisivät nopeammin? Pitäisikö vähätellä ettei tulisi sitä kuvaa ettemme pärjää kotona näiden rakkaiden lapsosiemme kanssa? Mikä on oikea vastaus? Onko sellaista? Meneekö meillä hyvin? Mitä on hyvin? Vai huonosti? Mitä on huonosti? Mihin meidän perheemme tilannetta pitäisi verrata?

Tyttö rakentelee edessäni geomageilla tornia ja katson häntä. Mietin kuinka suoraan voin hänen edessään tilanteesta puhua? Voinko mainita siitä miten välillä päässäni ei pyöri muuta kuin se että pitäisikö lapset antaa jonkun muun kasvatettavaksi koska itsestäni tuntuu siltä etten osaa enkä pysty siihen. Voinko kertoa miten raivostuttavaa on kun mainitsen samasta asiasta ei viittäkymmentä vaan viidettä tuhatta kertaa, vai kuinka monta kertaa päivittäisestä toiminnosta ehtii kahdeksan vuoden aikana muistuttaa kun joka kerta siitä sanoo viisi kertaa? Kerronko kuinka väsyneitä välillä olemme siihen että joudumme koko ajan olemaan kuulolla kotona, miten emme voi hetkeäkään uppoutua lehden lukuun tai ruuan laittoon koska joudumme tunnustelemaan ilmaa missä mennään, mitä lapset tekevät, puhuvat ja koska tilanne räjähtää käsiin.

Vai kerronko niistä hyvistä hetkistä, siitä kun tyttö makaa päälläni sängyllä ja silittelee kasvojani ja kertoo miten minusta tulisi hyvä presidentti koska olen niin välittävä. Tai miten hän on isän kanssa piirtänyt paperille kuvan koko perheestä ja innosta puhkuen kirjoittanut meidän kaikkien nimet horjuvin tikkukirjaimin jokaisen perheenjäsenen  yläpuolelle. Kuinka lapset leikkivät yhdessä softista käytävässä, isoin pitäen huolen pienimmästä.

Lopulta kerron sen mitä minulta odotetaan. Raskastahan tämä on, tappeluja ja raivokohtauksia on paljon, tyttö ei pysty istumaan paikoillaan ruokapöydässä ja läksyjen teko on yhtä tuskaa. Lyhyt ja tiivis yhteenveto joka kertoo kyllä sen mitä on pinnalla, mutta jättää kaiken muun leijumaan hiljaisuutena ilmaan. Lopputulos on kuitenkin toivottu, saamme mitä haluamme. Lähetteen terapiaan ja lääkkeen kokeilun. Aikaa hetken huokaisuun ennen seuraavaa hoitopalaveria toisen tytön asioista.

kyynel silmässä

”Olisiko sinulla hetki aikaa, haluaisin jutella tyttärestäsi?” Sanat, jotka olin kuullut niin monta kertaa aikaisemminkin. Sanojana tällä kertaa vain tyttöni harrastuksen valmentaja. Seuraavaksi sain kuulla miten he ovat neuvottomia tyttäreni kanssa, miten hän vaatii koko ajan huomiota ohjaajilta, miten hän kiipeilee pitkin salin seiniä, ei usko ohjaajaa, ei kestä pettymyksiä, ei halua tulla harjoituksiin, ei sitä eikä tätä.

Yritän parhaani mukaan puolustaa tytärtäni, selittää että se on aivan normaalia käytöstä erityislapselta. Selitän mikä temppu voisi toimia ja miten hänelle tulisi puhua. En voi sille mitään että ääneni alkaa väristä ja kyynel nousee silmään. Yritän räpytellä niitä pois, pysyä tyynenä vaikka mieli tekisi purskahtaa itkuun. Kuuntelen miten ohjaaja selittää että ryhmästä ollaan tekemässä kilparyhmää koska tyttöjen taso on niin hyvä ja miten toinen ryhmä voisi olla parempi tytölle vaikka siitäkin kyllä ollaan tekemässä kilparyhmää.  Ja miten on hyvä ettemme ole ehtineet maksaa jäsenmaksua jos tästä ei nyt kuitenkaan tule sitten mitään.

Miten minä tästä tytölle puhun? Katson hänen pettyneitä kasvojaan kun hän ei osannutkaan olla niin kuin harjoituksissa olisi tullut olla. Miten olisi pitänyt käyttäytyä paremmin, jaksaa kuunnella ohjaajia paremmin ja olla parempi kuin hän onkaan. Ja hän kun on kaksi vuotta jo jaksanut kärttää tämän harrastuksen aloittamista ja minä olen sitä jarruttanut, ajatellut ettei hän vielä kykene siihen. Olin naiivisti ajatellut että kun avoimesti puhun tytön vaikeuksista ja siitä että hän on erityislapsi, hänet otettaisiin huomioon ja mietittäisiin yhdessä mikä on hänelle sopiva ryhmä ja paikka harrastaa. Ja kuitenkin kaikki mitä minulle luvattiin ennen aloittamista olikin vain hienoja sanoja nettisivulla, käytännössä hän jäi muiden tavallisten lasten ja kilpailun  jalkoihin.

Katson miten tyttö potkiskelee kiviä harjoituspaikan pihalla. Eihän tässä mitään, lähdetään kotiin. Tartun pieneen käteen ja puristan sitä hellästi.

Rauhanneuvotteluja koulun pihalla

Tyttö ilmestyy koulun katoksen takaa itkien hysteerisesti, "äiti, äiti, pojat kiusaa taas, mä en enää ikinä tuu kouluun." Halaan tyttöä, silittelen päätä ja kyselen tytöltä mitä nyt oli tapahtunut. Tyttö niiskuttaa miten pojat olivat jahdanneet häntä sadeveden syöksyputken kanssa ja uhanneet hakata. Kysyn poikien nimiä ja käsken tytön autoon odottamaan. Ei voi mitään, tämä asia täytyy selvittää ennen kuin voimme jatkaa matkaa terapiaan. Huomaan muutaman pojan kuikuilevan katoksen takaa ja lähden kiertämään sitä. Toiselle puolelle ehdittyäni muut pojat huolestuneena jo ilmoittavat että He eivät ole mitään tehneet ja vaan kyseessä on Toinen Poika. Tuttu nimi jo entuudestaan, valitettavasti. Huomaan pojan lippalakin vilkkuvan jo kaukana pihan toisella puolella. Luokan avustaja sattuu paikalle ja lupaa tuoda pojan takaisin.

Ei aikaakaan kun edessäni seisoo pieni poika silmät pälyilevänä lippalakin alla. Kyykistyn pojan tasolle ja totean hänen varmaan jo tietävän että on tullut tehtyä vähän tuhmia. Huomaan miettiväni itsekseni mikä taktiikka olisi hänen tapauksessaan paras. Pieni pää nyökkää ja pyytää vieressä seisovalta tytöltä anteeksi. Mieleni tekisi olla kuin leijonaemo ja puraista pää poikki tuolta kakaralta. Yritän kuitenkin pysytellä rauhallisena ja sanon pojalle että antaa olla viimeinen kerta kun tekee noin tytölleni.  Katson poikaa suoraan silmiin ja totean että tämän kiusaamisen täytyy nyt loppua tähän. Kehun poikaa fiksuksi pojaksi jonka kyllä pitäisi ymmärtää mitä saa tehdä ja mitä ei. Lupaan vielä puhua omalle tytölleni joka ei suinkaan ole aina se viaton osapuoli että pysyy kaukana pojasta ja vannotan poikaa lupaamaan vastaavaa tytöstäni. Lopuksi lyömme vielä kättä päälle. Näen miten pienet hartiat rentoutuvat ja juttukin alkaa jo harhautua muille teille.

Mietin miten joku toinen olisi ottanut tilanteen, olisiko sittenkin pitänyt viedä asiaa eteenpäin opettajalle ja rehtorille? Viime talvena olin paljon tiukempi eräälle toiselle pojalle joka kiusasi tyttöäni. Lupasin silloin  itselleni että joka maanantai ja keskiviikko kun haen tyttöäni hänen terapiaansa, annan huomiota tuolle  pojalle. Nyt sitten näköjään kahdelle pojalle. Ensimmäinen ainakin lopetti kiusaamisen ja sain luotua häneen aivan omanlaisensa suhteen. Mies sitä ihmettelikin kun satuimme törmäämään poikaan muualla, kyseli minulta mitä ihmettä oikein teimme pojan kanssa? Olimme kuulemma hipeltäneet toistemme sormia kun juttelimme. Naurahdan itsekseni, mies raukka oli luullut sitä joksikin salaiseksi tervehdykseksi. Huomiotahan nuo pojat kaipaavat, sitä että joku oikeasti huomaa heidät ja kysyy miten heillä menee. Miten se voikaan olla niin pienestä asiasta kiinni? Ehkä tästäkin vielä jotain tulee, ajattelen ja nousen autoon. Taidetaan olla jo myöhässä terapiasta.

Äitiä ikävä

Hörpin kaikessa rauhassa aamuteetäni ja suunnittelen päivän työkuvioita kun puhelin värisee pöydällä. "Onko siellä tytön äiti?" Vieras ääni kysyy ja esittelee itsensä lähikoulun rehtoriksi. Sama ääni jatkaa ja kertoo että heillä on ollut koulussa "pieni" tilanne, tyttö on saanut rehellisen itkupotkuraivarin ja rehtori toisen opettajan kanssa ovat joutuneet pitelemään raivoavaan tyttöä kiinni melkein tunnin. Toinen on istunut jalkojen päällä ja toinen pidellyt ylävartaloa. Puhelun taustalla kuuluu tytön lohduton nyyhkytys. Rehtori antaa puhelimen tytölle ja pieni ääni itkee korvaani miten hänellä on ikävä minua ja kaikki koulussa ovat ilkeitä hänelle. Puhelin siirtyy takaisin rehtorille ja lupaan käydä koululla selvittämässä asiaa.

Koululle ajellessani mietin itsekseni että nytkö se jo taas alkaa. Kuherruskuukausi koulun kanssa on selvästi ohi ja arki palannut kuvioon. Johan sitä koulua on 2 viikkoa jo kestänytkin. En millään jaksaisi, jotenkin sitä toivoi että tämä lukuvuosi olisi helpompi kuin edellinen. Ja tässä sitä taas ollaan, selkkauksia selvittämässä. Heti ulko-ovella tyttö juoksee minua vastaan, kyyneleet silmissä ja halaa tiukasti. Siirrymme rehtorin huoneeseen keskustelemaan. Ei, kyllä meillä kaikki kotona on ihan hyvin. Juu, oltiin reissussa viime viikolla ja kyllä, olin töissä viikonloppuna jälleen yöt. Kuulen ääneni selittelevän jälleen kerran rehtorille perheemme tilannetta. Tyttö kieppuu vieressä tyytyväisenä kun sai minut tulemaan paikalle. Naama alkaa vääntyä uudelleen mutruun kun kerron että en voi ottaa tyttöä mukaan kotiin ja joudun itsekin jatkamaan töitä. Kyllä se siitä, halitellaan sitten kotona koulun jälkeen kun nähdään.

Vielä pitäisi käyttää toista tyttöä terapiassa ja käydä neuvottelu toisen tytön asioista sairaalan lastenpsykiatrisen poliklinikan ihmisten kanssa. Ja tehdä ne työt. Väsyttää. Miten helppoa olisikaan jos koulun yhteydenotot liittyisivät vain siihen että vanhempainilta on siihen ja siihen aikaan ja silloin ja silloin juhlitaan joulujuhlia. Katkeruus nostaa päätään, ei ole helppoa näiden kakaroitten kanssa. Noh, kyllä se siitä, halitellaan sitten kotona.

Häpeää huoltoasemalla

"Tule pois sieltä, et varmasti voi olla alle 9-vuotias." Eräs nainen sanoo tytölleni huoltoaseman leikkipaikalla kun saavun noutamaan tyttöä mummola-reissulta. Katson kysyvästi mummoon ja mummo selittää miten tyttö on pitänyt jöötä muille lapsille leikkipaikalla ettei laskisi heidän päällensä liukumäessä. Nainen vaikuttaa kuitenkin tuohtuneelta. Ei, tyttö ei ole satuttanut muita, ei huutanut, hän on vain komentanut muita lapsia. Ilmeisesti sekin on ollut sitten liikaa naiselle. Tiedänhän minä että meidän perheessä normaalin rajat ovat hieman venyneemmät kuin muissa perheissä. Me olemme tyytyväisiä jos mikään ei ole hajonnut, ketään ei ole sattunut ja kaikki ovat elossa meidän paikalla olon jälkeen (emmekä saa laskua peräämme hajonneista asioista).

Ensimmäinen ajatus mielessäni on kuva siitä miten tuo nainen päivittää illalla Facebookiin miten kauheita lapsia leikkipaikoilla onkaan. Eivätkö heidän vanhempansa osaa kasvattaa heitä? Miksi ihmeessä tuollaiset lapset yleensäkin päästetään leikkipaikoille? Eikö muita lapsia tulisi suojella näiltä huonosti käyttäytyviltä lapsilta? Ja missä hänen vanhempansa ovat kun eivät vahdi lastaan? Nainen kysyykin tätä tytöltä ja tyttö osoittaa sormellaan minua naisen selän takana. Nainen ei kuitenkaan vaivaudu edes vilkaisemaan selkänsä taakse. Mietin pitäisikö minun puuttua asiaan, mennä selittämään ventovieraalle naiselle että tyttö todellakin on koostaan huolimatta 8-vuotias ja myös oikeutettu leikkimään paikalla. Kertoa että tyttö on erityislapsi jolla on vaikeuksia  sosiaalisessa käyttäytymisessä ja että naisen tulisi olla onnellinen siitä että tyttö on hoitanut asiaansa sanallisesti, vaikkakin kömpelösti, eikä mennyt vain tönimään muita lapsia pois tieltä mikä sekin olisi ollut mahdollista.

Hävettää. Ei tytön käytös, vaan omat ajatukseni. Miksen voi olla vain ylpeä siitä että tyttö on ollut muiden lasten joukossa meidän mittapuulla nätisti. Miksi ensimmäinen asia mitä mietin on se mitä tuo vieras nainen ajattelee minun lapsestani ja miksi se on minulle niin suuri asia mitä hän mahdollisesti kertoo minun lapsestani muille ihmisille. Mitä merkitystä sillä on mihinkään asiaan minun maailmassani. Minä ja tytölle kaikki tärkeät ihmiset tiedämme kuka lapseni on ja millainen hän on, sen täytyy riittää olkoot muut ihmiset sitten mitä mieltä tahansa lapsestani.

Tyttö suorastaan lentää luokseni halaamaan minua. "Äiti, mulla on ollut ikävä sua!" Silitän tytön päätä ja kerron että on ollut oikein huolehtia siitä ettei kukaan jää alle kun laskee liukumäestä. Otan tyttöä kädestä ja kävelemme yhdessä ostamaan isot jäätelötötteröt vieraan naisen katsellessa peräämme.

Kauppareissua kerrakseen

Miten sitä aina jotenkin luottaa siihen että joku asia menee hyvin tällä kertaa vaikka totuus edellisillä kerroilla olisikin ollut jotain muuta? Helppo juttu, pieni kaupassa käynti; autolla parkkiin, kärry mukaan, pullojen palautusta vanhimman synttäripippaloista, vähän ruokaa kärryyn ja takaisin autoon marjapisteen kautta. Niinhän sitä luulisi...

"Äiti, anteeksi että mä karkasin. Mä olen pahoillani". Katuva pieni ääni huokaa auton vierestä. Hankaluudet alkavat oikeastaan jo siinä vaiheessa kun ajan autolla kauppaan päin. Takapenkillä käydään kiivasta taistelua siitä pitääkö ikkunan olla auki vai kiinni. Toinen tytöistä valittaa kuumuutta ja toinen sitä että on kylmä. No, ei siinä mitään, muutama valittu sana ja matka jatkukoon. Auto parkkiin halliin ja tytöt tarkoituksella istumaan autoon siksi aikaa kun haen kärryä. Eikös sieltä pieni pellavapää kurkista kun palaan takaisin autolle. Tyttö on kiivennyt etupenkin kautta ulos autosta, ilmeisen tyytyväisenä itseensä kun on onnistunut näin tekemään. Muutama valittu sana ja tyttö pitämään kärryjen laidasta kiinni kauppareissun ajaksi. Kun ei kerran totella, sillloin ei tule vapauksiakaan.

Suunta pullojenpalautuspisteelle ja matkan varrella jälleen muutamia kertoja muutamia valittuja sanoja. Mikä siinä on että silloin kun itse on kiinni jossain asiassa, tyttöjen on kaikista vaikeinta pysyä aloillaan? Juostaan sinne. tänne ja tuonne, minä työnnän pulloa koneeseen ja huudan komentoa kuuroille korville ja kanssa ihmiset pyörittelevät silmiään katsellessaan meidän touhuja. Eihän siinä mitään, pullorahat taskuun muutamien valittujen sanojen kera ja ostoksia keräämään. Ostoksia kärryyn muutamien valittujen sanojen kera jälleen ja lopulta uhkaus tytölle että jos ei ala olemaan kunnolla niin jää mansikat saamatta tältä päivältä. Siitäkös riemu vasta repeää. Tyttö lähtee painelemaan toiseen suuntaan, polkee mennessään jalkaa ja huutaa että menee sitten omia teitään pois. Toinen tyttö katselee silmät suurina perään ja minä päätän jatkaa ostosreissua toisen tytön kanssa periaatteella, kyllä se routa porsaan kotiin ajaa.

Kassalla jäljelle jäänyt tyttö sitten surullisena selittää nuorelle kassapojalle että jos hän näkee sellaista itkevää 7-vuotiasta tyttöä niin se on hänen siskonsa ja eksynyt. Kassapoika katsoo ihmetellen minuun ja minä sitten selittelen että juu, kadoksissa on, mutta ei tässä mitään hätää. Kassapoika kyselee että pitäisikö tässä kuulutella ja minä sitten vakuuttelen että ei tarvitse, ei tässä mitään hätää ihan oikeasti ole. Poika pyörittelee silmiään sen näköisenä että ihme porukkaa mekin ollaan. Asiakaspalveluun käyn kuitenkin ilmoittamassa että sellainen tyttö on karkuteillä ja käyn viemässä ostokset autoon ja palaan sitten takaisin. Että jos joku nyt sitten sattuu kiljuvan neidin palauttamaan niin tietävät mistä on kyse. Asiakaspalvelun vanhempi rouva vain nauraa minulle kun kerron asiaani. Taitaa olla omia lapsia hänelläkin. Matkalla autolle lupaan toiselle tytölle että käydään ostamassa samalla mustikoita kun palataan hakemaan siskoa.

Siellähän tuo kiukku-iita sitten autolla katuvana odotti. Hyvä että löytyi. Kun kerran olin luvannut mustikoita, katuva tyttö autoon ja mustikoita ostamaan toisen tytön kanssa. Ajattelen samalla käydä asiakaspalvelussa kertomassa että karannut tyttö on löytynyt. Matkalla kaivelen housun taskujani että mihin ihmeeseen laitoin ne pullonpalautusrahat, 15 euroa seteleinä. Lopulta on pakko todeta että jossain vaiheessa ne ovat tippuneet taskustani. Ja muutama erittäin painava valittu sana jälleen. Kysäisen kuitenkin sitten asiakaspalvelusta että olisiko jossain näkynyt rahaa. Ihme ja kumma! Joku mies on löytänyt setelit käytävältä ja palauttanut asiakaspalveluun. Kiitos sinä ihana mies, pelastit meidän perheen marjaherkuttelun! Ihanaa että rehellisiäkin ihmisiä on vielä olemassa, kuinka moni olisi laittanut rahat vain hiljaa omaan taskuunsa? Ei siinä mitään, mustikat sitten vain kassiin ja takaisin autolle. Valitut sanatkin taitavat olla jo käytetty loppuun.

"Mennään kotiin", totean tytöille ja mielessäni vannon että ensi kerralla sitten kaikki menee paremmin.

paluu arkeen

"Äiti, isi, te tulitte! Meillä oli ihan kauhea ikävä teitä! Mitä te toitte tuliaisiksi???" Kolmet pienet sormet penkovat Tallinnan laivan muovipusseja. "Mitä täällä on? Onks tää mulle?" "Odottakaa nyt vähän, mä otan ensin edes takin pois päältä", huokaisen. Olisi ollut niin ihanaa jos olisi saanut tulla rauhalliseen kotiin reissun jälkeen, mietin itsekseni.

Onneksi takana oli kokonainen vuorokausi rentoutumista miehen kanssa kahdestaan, samalla kun mummo oli hoitamassa lapsia kotona. Miten tuo kontrasti voikaan olla niin suuri, vain reilu tunti sitten istuin rauhassa laivan baarissa, siemailin teetä, kuuntelin pianon ja saksofonin suloisia säveliä ja nautin rauhasta. Siitä että sain vain istua ja olla, miettiä omiani, hivellä samalla hieman miehen kättä ja tuntea teen maun suussani. Nyt ympärilläni pyöri pyörremyrskynä kolme innokasta odottajaa, jokainen ääni toistaan kovempana siitä mitä ihmettä äiti ja isi mahtoivatkaan tuoda mukanaan reissusta. Kaivoin tuliaisia muovipussista, nuorimmalle nukke, isommat saivat paljon toivomansa lukolliset päiväkirjat. "Ihanaa, juuri mitä mä olin toivonutkin, kato äiti täs on lukot ja kaikki, kato isi, täs on kimalletta täällä lopussa, kato isi, täs on ihan tyhjät sivut, äiti saanko mä kirjoittaa tähän ihan mitä vaan, isi, saanko mä kirjoittaa tähän heti?" Samalla nuorimmainen pyörii ympärillä ja heiluttaa nukkea jonka sisällä kilisee kulkunen.

Hetken sekamelskan jälkeen vielä mummon vienti juna-asemalle, pikaiset hei-heit ja takaisin kotiin. Isommat koltiaisetkin ovat kerrankin kotona yhtäaikaa. Jospa sitä kuitenkin voisi ottaa hieman rennommin edes tämän illan. Lastenvideo pyörimään ja koko jengi sohvalle mutustelemaan tuliaiskarkkeja. Kylki kyljessä nyhräämistä ja loikoilua. Onneksi on iso sohva että koko poppoo mahtuu samalle sohvalle. Vilkaisen miestä, joka loistaa onnellisena kaikkien lasten läsnäolosta sohvan toisella sivustalla. Ehkä se arki kuitenkin sitten on sitä parasta elämää, mietin ja vedän toisen pojista tiukemmin kainaloon. 

Carmina Burana

Äiti, äiti, tyttö ryntää työhuoneeseen tullessaan koulusta. Kato, kato äiti mitä mä toin sulle. Pieni käsi kaivaa reppua yrittäen löytää sieltä jotain.  Huokaisen tuskaisesti, näytä myöhemmin, et sä näe että mulla on tässä hommat kesken ja jatkan samalla koneella jotain muka tärkeän työjutun naputtelua. Mut äiti, mä toin sulle rentoutusmusiikkia, tyttö sanoo ja työntää syliini kaksi cd-levyä. Mä katon näitä myöhemmin, mee nyt, totean tytölle joka poistuu hiljaa selkäni takaa.

Jatkan hetken töitäni, yritän saada jotain aikaiseksikin ja kuuntelen toisella korvalla lasten ääniä etteivät vain olisi tekemässä taas jotain mitä ei saisi tehdä. Katseeni osuu pöydällä lojuviin kahteen levyyn. Rypistän hieman kulmiani, mitäs levyjä nämä nyt ovat? Tartun levyihin ja pyörittelen niitä kädessäni. Tyttö on käynyt koulun kanssa näköjään kirjastoautolla ja tuonut sieltä kaksi nuhjaantuneen näköistä cd-levyä. Otan toisen levyistä kotelosta ja työnnän koneeseen. Hetken päästä musiikki hyökyy aaltona päälleni. Keskeytän työni, suljen silmäni ja vain nautin musiikista. "O Fortuna, velut Luna, statu variabilis..." "Oi kohtalo, kuten kuu, olet häilyvä..." Orffin Carmina Burana soljuu kaiuttimista.

Tunnen jälleen piston sydämessäni. Tyttö oli niin paljon ajatellut minua koulussa että oli halunnut lainata minulle levyn jotta voisin rentoutua. Ja minä en käyttänyt kahta minuuttia jotta olisin voinut kiittää tyttöä siitä. Käytin mieluummin aikani kylmän koneen ääressä työasioihin kuin osoitin huomiota tyttärelleni kun hän sitä haki minulta. Huudan tytön huoneeseen ja pyydän istumaan syliini. Kiitos että toit minulle rentoutusmusiikkia, kiitos että ajattelit minua kirjastoautossa. Kuuntelehan tätä musiikkia mitä toit minulle, kehoitan. Tyttö painaa päänsä olkapäätäni vasten ja yhdessä jäämme kuuntelemme musiikkia. "Omnia sol temperat, purus et subtilis, novo mundo reserat..." "Aurinko lämmittää kaiken, puhtaasti ja hellästi, jälleen kerran paljastaa maailmalle..."


Lainauksien tekstit ovat Orff:n Carmina Buranasta, ensimmäinen lainaus kappaleesta O Fortuna, toinen kappaleesta Omnia Sol temperat. Suomennokset ovat omiani.

syyllisyyden tuntoa ja halittelua

lopettakaa, Lopettakaa, LOPETTAKAA! Kuinka mones kerta tämä on tämän päivän aikana kun huudan tätä samaa sanaa  lapsilleni? Jostain se aina alkaa, jostain ihan pienestä. Toinen katsoi muka pahasti, toinen vei muka oman sohvapaikan, toinen vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Muutama sana, muutama tönäisy, huitaisu tai potkaisu, sen jälkeen täysi sota päällä. Kumpikaan riitapukareista ei suostu kuuntelemaan mitä sanon, äänet vain kohoavat kovemmiksi ja kovemmiksi. Ja minä muiden mukana.

Pysy rauhallisena, hoen itselleni. Älä hermostu. Kuka ihme lapsipsykologi on joskus noinkin käskenyt tehdä riitatilanteessa? Sopii tulla tänne meille katsomaan miten käytännössä opit toimivat, jos toimivat. Väännän lapsia irti toisistaan, vedän kädestä, jalasta, siitä mistä nyt kiinni satun saamaan. Lopulta olemme siinä pisteessä että minulta palaa käämit ja melkein heitän kaikki omiin huoneisiinsa. Huoneissa huuto jatkuu, toinen potkii ovea ja toinen heittelee tavaroita. Kuuntelen meteliä huoneissa ja yritän vetää henkeä seinän toisella puolella. Silmissä kirvelee kyyneleet.

Miksi minun lapseni käyttäytyvät noin? Mitä olen tehnyt väärin? Enkö ole tarpeeksi opettanut toisen kunnioittamista ja sitä ettei toista saa satuttaa? Noinko huono äiti olen? Miksi en pystynyt taaskaan pysymään rauhallisena? Miksi minun jälleen piti huutaa ja rähjätä lapsille? Rintaa puristaa ja sydämeen sattuu.

Kohta oven takaa kuuluu pieni ja hento ääni. Äiti, saisinko jo tulla pois? Vuorotellen pienet kasvot kurkistavat oven raosta ja silmät katsovat kysyvinä minuun. Ei mitään hätää, kaikki on ihan hyvin. Anteeksi että äiti huusi. Mutta miksi te sillä tavalla taas aloitte tappelemaan? Eikö siitä ole monta kertaa puhuttu että toista ei saa satuttaa ja jos toinen tekee jotain niin mitä sitten tehdään? Haetaan aikuinen, niin äiti, tiedetään. Anteeksi äiti. Kädet puristuvat ympärille ja halaavat kovaa. Vedän molemmat riitapukarit mukanani sohvalle, ehkä nyt on aika halitella vähän aikaa. Nauttia vain siitä että ollaan lähekkäin. Silitellä ja suukotella.