Taivas täynnä tähtiä

"'Cause you're a sky, cause you're a sky full of stars, I'm gonna give you my heart...", nuori yläkoululaistyttö laulaa korkealla lavalla Coldplayn kappaletta. Istun liikuntasalin penkillä ja puristan tiukasti kiljuvaa ja rimpuilevaa tyttö kainalooni. Kuiskailen tytön hiuksiin rauhoittavia sanoja, silittelen hiuksia ja käsivartta. Yritän peitellä kyyneliäni muilta penkeillä istuvilta oppilailta ja olla välittämättä vilkuilevista katseista ja suorista kuiskauksista, mutta en voi sille mitään että tämä kaikki tuntuu niin surulliselta. Tyttö ei vain yksinkertaisesti kyennyt olemaan konsertissa, vaikka mitä toivoisin ja antaisin sydämenikin tytön puolesta.

Hyvä että opettaja soitti eilen ja sovittiin että lähden luokan mukaan konserttiin. Ihan vain varmuuden vuoksi. Mitä jos en olisikaan päässyt töiltäni lähtemään? Näen sieluni silmin miten tyttö saa kohtauksen kaikkien muiden oppilaiden edessä ja miten opettaja yrittää rauhoitella häntä. Pulassahan he olisivat olleet,  miten yksi opettaja voi rauhoitella yhtä oppilasta kun mukana on 30 muutakin lasta? Olisiko tämä pitänyt arvata etukäteen, päättää jo ennalta että tyttö ei lähde muun luokan mukana konserttiin vaan jää kouluun vaikka erityisopettajan kanssa? Mistä sen olisi voinut edes arvata että tytölle tulee lukko päälle ja että hän alkaa raivoamaan jo ennen kuin konsertti on alkanutkaan ja yrittää lähteä kotiin? Ei häntä voi kotiinkaan päästää, koulu on kuitenkin koulua, olkoon konsertti tai ei.

"Hyvä on", totean nyyhkyttävälle tytölle. "Nyt lähdetään. Mennään takaisin koululle. Nyt riittää." Tartun tytön käteen ja vedän hänet liikuntasalin ovelle. Matkalla kuiskaan tytön luokkatoverille että hän kertoisi opettajalle että vien tytön takaisin koululle. Helpompiakin päiviä on ollut, tunnen itseni väsyneeksi vaikka päivä on vasta alkanut. Hyvä että olin mukana, mutta... näitä ei vain jaksaisi. Ei kotona, eikä varsinkaan 200 ihmisen läsnäollessa. Tartun rauhoittunutta tyttöä kädestä ja lähdemme kävelemään koululle päin. Kymmenen minuuttia aikaa keskustella tämäkin asia läpi.

Lahjoja ja neulanpistoja

"Äää... se on ihan pilalla!", tyttö kiljuu sängyssään pää peiton alla piilossa. Istun lattialla sängyn vieressä ja kääntelen käsissäni tytön tekelettä. Ihan hyvältä se mielestäni näyttää, ei mitään vikaa minun silmiini. Neulanpistot hieman harittavat kankaan reunassa, mutta ihan kauniisti se on mielestäni silti tehty. Kaivan pientä päätä esiin peiton alta, mutta hän vain jatkaa ulisemistaan entistä kovempaa. Alan jo tuskastua itsekin. Yritä tässä nyt auttaa toista kun apu ei kelpaa ja ruokakin palaa kohta hellalla. "Nyt riittää", totean tytölle. "Ei mulla tässä koko iltaa ole aikaa istua. Nyt menet keittiöön ja haet sieltä sakset. No, alahan nyt mennä!" Tyttö varmaan kuulee äänestäni että nyt on parempi totella ja rahjustaa keittiöön hakemaan sakset.

Puran pienen pätkän tytön viimeeksi tekemää ommelta, pujotan langan uudelleen neulaan ja ojennan työn takaisin tytölle. Hiljaa tyttö alkaa uudelleen ompelemaan pisto kerrallaan kankaan reunaa. Niin tarkkaan kuin vain pienillä sormillaan voi. "Huomaatko nyt? Huuto ei auta yhtään mitään", kysyn tytöltä. Tytön pää nyökkää myöntävästi. "Mutku mä haluan et tää on täydellinen. Et isi varmasti tykkää tästä.", tyttö kuiskaa minulle. "Ihan varmasti isi tykkää, ihan varmasti", vakuutan tytölle ja halaan häntä.

Huono äiti

Makaan hereillä sängyllä pimeässä ja kuuntelen vieressäni makaavan tytön hiljaista tuhinaa. Nuorimmainenkin kahisuttelee lakanoita ja kääntää unissaan kylkeään toisella puolella huonetta. Mikä siinä on että toiset ihmiset vain saavat olon tuntumaan niin syylliseltä? Huonolta äidiltä. Siltä että se mitä minä teen ei riitä, että toiset osaisivat paremmin, olisivat parempia äitejä lapsilleni. Huutaisivat vähemmin, hoitaisivat paremmin, osaisivat pyörittää pullia niin kuin niitä kuuluu pyöritellä leivottaessa, pyörittää niitä käsi kuppina pöytää vasten. Kyllähän minä itsekin tiedän kuinka keskinkertainen olen, monesti huonokin. Menetän hermoni nopeasti, en osaa toimia niin johdonmukaisesti kuin pitäisi, liian usein kuljen päiväni kuin unessa väsymyksen takia. Ja ruoka jota teen, kyllähän sillä elää mutta ei sitä gourmeeksi voi sanoa hyvällä tahdollakaan. Ja huudan, huudan niin paljon että itseänikin inhottaa. Mutta eikö se riitä että rakastan? Rakastan enemmän kuin elämää näitä lapsiani. Kerron joka päivä sen heille. Ja monta kertaa. Halaan, silittelen ja suukotan. Pyydän anteeksi kun suutun. Kannustan ja kuskaan. Käyn terapioissa ja olen läsnä palavereissa. Ja silti saan kuulla miten vahingollinen minä olen. Kerta toisensa jälkeen. Huono äiti.

Korjaan peiton paremmin tytön päälle. Varovasti ettei hän herää. "Huomenna, huomenna olen parempi äiti", kuiskaan hänelle. Ainakin lupaan yrittää.

Tervetuloa arki

"Äiti", vastaan puhelimeen vielä unesta pöpperössä. Olen vähän kipeä ja siksi jatkanut uniani kunhan olin saanut aamulla talon tyhjäksi lapsista. Puhelimen toisesta päästä kuuluu tytön hysteerinen itku ja selostus. "Rauhoitu, mä en saa mitään selvää mitä sinä sanot", rauhoittelen tyttöä. Tytön ääni vain jatkaa itkua ja valitusta, kertomista pojista jotka löivät ja potkivat ja miten hän on mennyt piiloon ja miten opettaja ei voi auttaa häntä kun ei se häntä kuitenkaan usko ja se yksikin poika alkoi ärsyttämään ja miten hän ei kestä enää. Rauhoittelen tyttöä lisää, yritän saada selvyyttä tytön selitykseen. Kyselen että missä tyttö oikein on tällä hetkellä ja tietääkö opettaja siitä. Tyttö kertoo olevansa alakerran vessassa lukkojen takana piilossa. Ja ei, opettaja ei tiedä missä tyttö on. Vilkaisen kelloa, melkein yksi. Tytöllä olisi vielä tunti koulua jäljellä. "Odota siellä, tulen ihan kohta sinne", totean tytölle ja mietin että voin samalla poimia kyytiin toisen tytön jonka koulu loppuu jo aikaisemmin.

Katson tytön itkuisia silmiä kun hän tulee koulun ovella minua vastaan. Ainakin hän on jo rauhoittunut. Pyydän tyttöä kertomaan uudelleen mitä on oikein tapahtunut. Tyttö kertoo miten välitunnilla jotkut pojat ovat alkaneet häntä haukkumaan ja heittelemään hiekkaa ja kun hän on ottanut muoviputken pään käteensä puolustautuakseen, isompi poika on hyökännyt hänen kimppuunsa. Ja sitten vielä toinen poika on alkanut ärsyttää häntä tahallaan kun ovat olleet välitunnilta tulossa takaisin luokkaan niin hän ei sitten vaan enää kestänyt. Pyydän tytön mukaani opettajan luokse. Pitäähän asia selvittää kokonaan, ja haluan itsekin tietää asioiden toisen puolen. Selitän samalla tytölle että jos hän ottaa jonkun terävän käteen, vaikkakin vain puolustautuakseen, se voi toisesta tuntua uhkailulta ja sitten hän on vain isommassa pulassa sen jälkeen.

Opettajan luona kuulen miten asia on jo selvitetty isomman pojan kanssa ja poika on ollut pahoillaan ja myöntänyt että hän on ollut se aloittava osapuoli. Mutta sitten opettaja kertoo että pitäisi vielä selvittää kahakka käsityötunnilla, missä tyttö itse on lyönyt luokkatoveriaan käsivarteen kättä pidemmällä ja siinä on nyt iso mustelma. Olivat kuulemma luokkatoverin kanssa haukkuneet toistensa äitejä oikein urakalla. Huokaisen syvään. "Taisi olla aika rankka päivä", kuiskaan tytölle ja halaan häntä.

Peiton alla piilossa

"Niin, ihan siistiltä se näyttää. Ei, ei se ainakaan näytä siltä että vuotaisi." Kuuntelen kun mies puhuu puhelimessa lastenklinikan lääkärin kanssa tytön pään leikkaushaavasta ja kiroilen mielessäni. Haavanhan piti olla jo kunnossa ja hoidettu. Nehän otti sen bakteeriviljelyn ihan vain varmuuden vuoksi. Sehän näyttikin jo ihan hyvältä, miten se nyt tulehtunut olisi? Ai että antibiootti yleensä toimii hyvin tämäntyyppiseen bakteeriin. Yleensä?

Mä en vaan jaksa enää! Aina kun tuntuu edes muutaman päivän ajan että nyt voisi mennä hyvin niin jostain kulman takaa joku vetää taas maton jalkojen alta. Mä en ala! En tahdo! Mä en lähde enää kotoa mihinkään! Laitan puhelimen kiinni, vedän verhot eteen ja menen peiton alle piiloon pahaa maailmaa. Pysyn siellä hamaan tappiin saakka.

"Kuunteletko sinä?", kysyn tytöltä ja haen katsekontaktia. Kun tyttö katsoo minua silmiin selitän hänelle mitä puhelimessa oli sanottu. "Kuulitko, sinä et kuole tähän. Käydään siellä lastenklinikalla hakemassa ne antibiootit ja hoidetaan se tulehdus pois. Ei mitään hätää, kaikki on ihan kunnossa." Silittelen minua tiukasti halaavan tytön hiuksia.

Erilainen maailma

"Niin, odotus se on pahinta", totean myötätuntoisesti äidille joka odottaa poikaansa käsileikkauksesta.  Mietin mielessäni viime torstaita jolloin pyörin miehen kanssa silmät itkusta punaisena ja kännykkä valmiina kädessä ostoskeskuksessa. Odottaminen todella on pahinta. Tai ei oikeastaan, pahinta on menettämisen pelko. Mikään ei ole enää samanlaista kun on katsonut sitä pelkoa silmästä silmään.

Muiden osastolla olevien vanhempien murheet tuntuvat kovin pieniltä. Mitä sitten jos käsi tai jalka on murtunut? Tai saanut aivotärähdyksen kaatuessaan? Ei tunnu missään! Palaakohan se aika koskaan kun loppujen lopuksi pienestä murheesta kasvaa jälleen iso? Vielä toistaiseksi olen tyytyväinen siihen että tyttö on yhä hengissä. Leikkaus mennyt suunnitelman mukaan ja kaikki tytössä toimii niin kuin pitääkin. Vielä toistaiseksi elän omassa pienessä kuplassani jota rytmittää hoitajien vierailut ja seuraavan lääkeannoksen odottaminen tytölle. Muu maailma jatkakoon menoaan kuplan ulkopuolella. Paljonkohan kello on? Jokohan hoitaja pian toisi lisää kipulääkettä. Silitän verestä punertavia hiuksia varovasti kädelläni.

Ei mitään järkeä

"Ei tässä ole enää mitään järkeä", kuiskaan itselleni. Missään ei ole enää mitään järkeä. Täällä minä seison jälleen töissä, mikki kädessä. Katson humaltuneita ja nauravia ihmisiä ympärilläni. Mitä minä täällä teen? Töissä. Edellinen vapaapäivä oli viime huhtikuussa, ei vapaata arkena eikä viikonloppuna sitäkään vähää. Pakkohan se on ollut töitä tehdä, ei sitä muuten vapaata voi pitää selittelen itselleni. Olisiko kuitenkin pitänyt järjestää tämä viikonloppu jo vapaaksi?

Mietin kotona nukkuvaa tyttöä. Enää 5 iltaa aikaa laulaa tuutulaulu ennen leikkausta. Tai 4 oikeastaan, huominen menee vielä töissä. Mitä jos ne ovat 4 viimeistä iltaa? Voiko sitä antaa itselleen anteeksi sen ettei ole ollut kotona näinä iltoina?  Olenko muistanut olla tarpeeksi kärsivällinen? Kuunnellut tarpeeksi? Halannut ja hymyillyt tarpeeksi? Kertonut joka päivä että rakastan? Miksi tänäänkin suutuin ja ärähdin?

Mutta ei tämä ole loppu. Ei tytön eikä minkään muunkaan. Yritän käyttää järkeä. Silti pelko puristaa rintaa ja tunnen palan kurkussani. Pakko jatkaa. Pakko. Ei ole muuta vaihtoehtoa. Minä _en_ romahda. En. Piste.