Yksinäisyyttä ja ikävöintiä

"Hei hei Rakas, rakastan sua", lopetan puhelun miehelleni. Istun laivan ikkuna-aukossa ja katselen alhaalla käveleviä ihmisiä. Lähdin vasta tänä aamuna 2 yötä kestävälle koulutusristeilylle, mutta nyt jo ikävä ja syyllisyys on vallannut mielen. Katselen miten vastapäisen hytin ikkunassa kolme tyttöä kuikuilee innoissaan bromenaden tapahtumia ja tunnen miten sydän pakahtuu rinnassa. Miten voikin olla niin kahtiajakoinen olo?

Toisaalta odotan innoissani sitä että saan keskittyä vain työhön liittyviin asioihin, miettiä sitä mitä pitäisi tehdä töissä toisin, miten markkinoida ja miten saada lisää asiakkaita. Odotan sitä että saan olla vain yksin, huolehtimatta mistään muusta kuin omasta itsestäni ja siitä että olen ajoissa luennolla. Sitä että saan hengähtää hieman kaikesta kotona tapahtuvasta häslingistä. Ja toisaalta sitten se toinen puoli minusta miettii että saiko mummo vietyä toisen tyttären terapiaan ajoissa ja onko kotona kaikki hyvin. Pärjäävätkö he ilman minua nämä pari päivää? Tämä taitaa olla se syy miksi määrittelen itseni aina ensin äidiksi ja sitten vasta muilla määreillä kuten vaimo, tai yrittäjä?

"Tämä tauko on niin tarpeen, tämän jälkeen jaksan taas olla parempi äiti lapsille, ja vaimo miehelle. Kyllä minä selviän, kyllä he selviävät. Minun ei tarvitse tuntea syyllisyyttä siitä että olen Työmatkalla. Piste. Eihän tämä ole kuin 2 yötä.", yritän vakuutella itselleni. No, tänne on lähdetty, turha sitä on enää ruikuttaa. Parempi lähteä kuuntelemaan sosiaalisen median markkinoinnista. Sieltä löytyy varmasti jotain myös kotiin vietävää. Karkkien ja viini lisäksi.

Äiti-angstia ja kapinaa

"Pälä pälä pälä" tyttö huutaa mennessään ja paiskaa oven kiinni. Yritys vol4 takana matikan läksyjen suhteen. Huokaan syvään ja nojaan päätä käsiini keittiön pöydän ääressä. Ihmettelen itsekin miten pystyin olemaan huutamatta vaan selitin ihan rauhallisesti että jos et halua kuunnella mitä minä puhun niin minun ei ole pakko auttaa. Minun ei ole pakko kuunnella kun huudat, kiukkuat ja raivoat siinä vieressä. Ja että kun olet rauhallinen niin autan kyllä edelleen.

Mieleeni nousee kuitenkin kapina. Miksi minun täytyy auttaa tyttöä läksyissä? Eikö se ole opettajan tehtävä antaa sellaisia läksyjä joita lapsi pystyy itse kotona tekemään? Miksi minun täytyy istua illasta toiseen kiukuttelevien lasten vieressä ja yrittää pysyä rauhallisena ja selittää että näin tämä asia tehdään? Miksi minun täytyy katsoa wilmasta päivästä toiseen opettajien lähettämiä viestejä lapsista? Istua palaverista toiseen miljoonassa eri paikassa? Lähettää hakemuksia sinne ja tänne? Hoitaa sitä ja tätä? Kuunnella miten kehutaan miten yhteistyökykyinen vanhempi minä olen ja miten kaikki asiat sujuvat niin hyvin meidän kanssa? EN HALUA! EN SITTEN YHTÄÄN!

Haluan vain kohauttaa olkaani, ei ole minun ongelmani. Mitä sitten jos läksyt jää tekemättä? Mitä sitten jos koulussa on ongelmia karkailun kanssa? Mitä sitten jos terapiat tai lääkkeet jäävät hakematta tai ottamatta? SO WHAT? Ketä kiinnostaa? Niinhän suurin osa vanhemmista kuulemma tekee. Minä haluan kanssa. Hoitakoot joku muu. Ei kiinnosta! Siirryn keittiöön siivoamaan sitä ja puran turhaumaa tiskipöytään.

Pieni niiskautus kuuluu pöydän äärestä ja huomaan tytön menneen tekemään läksyjä. Kohta hän siirtyy viereeni ja ojentaa matikan kirjaa. "Äiti, miten tää tehdään?" "Mennäänkö pöydän ääreen niin katsotaan yhdessä?", ehdotan tytölle. Yritys vol5.

peura ajovaloissa

"Joko sä lähdet, äiti, joko sä lähdet?", pieni ääni kysyy edestäni. Seisomme koulun pihalla muiden lasten joukossa. Silmät katsovat suurina  minuun ja pienet kädet puristavat rystyset valkoisina repun hihnoja. Otan tytön halaukseen ja kuiskaan korvaan "kyllä sä pärjäät, ihan varmasti". Mainitsen vielä nimeltä pari tyttöä samalta luokalta ja kehoitan tyttöä tyttöä etsimään heidät. Sisko on jo lähtenyt koulun pihalta etsimään parasta kaveriaan, työnnän hellästi kädellä toisenkin tytön matkaan. Hitain askelin tyttö lähtee kulkemaan kohti koulun ovea ja muita lapsia, seuraan katseellani hänen menoaan ja tähyilen samalla toista tyttöä. Tuolla hän mennä porhaltaa, selvästi löysi ystävänsä. Sitten huomaan toisenkin tytön löytäneen opettajansa. Onneksi hän oli tullut pihalle lapsia vastaan ja luokan tytöt olivat kerääntyneet hänen ympärilleen kertomaan kesän kuulumisia, omanikin heidän joukossaan. Huokaan helpotuksesta.

Kuinkakohan kauan tätä vielä jatkuu, tytön pelkoa siitä että tässä koulussa kävisi samalla tavalla kuin edellisessä koulussa? Kuinka kauan kestää saavuttaa luottamus siihen että hänet hyväksytään juuri sellaisena kuin hän on, eikä hänen tarvitse enää pelätä sitä että muut kiusaisivat tai eivät haluaisi leikkiä hänen kanssaan. Onneksi olin lähtenyt mukaan viemään tyttöjä kun toinen heistä selvästi sitä tarvitsi, mietin mielessäni kun poljen pyörällä kotiinpäin. Onhan se vähän hölmöä isoja kolmasluokkalaisia saattaa, mutta tämä kuitenkin oli ensimmäinen kerta kun he lähtevät kouluun itsenäisesti ja vielä pyörillä. Tähän asti olen voinut luottaa koulutaksin turvalliseen kyytiin, kotitie ja lähitiet ovat sen verran vaarallisia etteivät tytöt vielä viime vuonna olisi siihen itse pystyneet. Nytkin ollaan koko kesä harjoiteltu pyörällä ajamista ja tuota kilometrin matkaa kouluun. Olihan se viipottamista, puolet liikennesäännöistä tuntui olevan hukassa koulun aloitusinnostuksen takia. Kumpikin meinasi mennä tien yli punaisilla valoilla, katsoivat kyllä tuleeko autoja, mutta kyllä se tästä varmasti. Jospa vielä kuitenkin tämän viikon ainakin ajelisin perässä kouluun ja varmistaisin että pääsevät ehjänä perille.

Sipsiä ja karkkia

"Äiti, me ollaan täällä lammella." tytön ääni kertoo minulle puhelimessa. "Sisko sanoi että sä annoit luvan. Ethän suutu mutta me käytiin kaupassakin. Me ostettiin sipsiä ja karkkia, ostettiin me pikkusiskollekin. Ja sitten me käytiin kirjastossa, otettiin sellaiset kirjastokortinsaamislappuset. Ootko sä vihainen meille? Ei meillä ole avainta mukana mutta kyllä me tiedetään miten sisälle päästään. Ei tietenkään mennä uimaan lampeen kun eihän meillä ole uikkareita edes päällä."

Luulisi että kun aamulla lähtee niin että tytöt ovat vielä sängyssä heräilemässä, sitä voisi luottavaisin mielin olla tunnin puolitoista poissa ja sitten tulla takaisin kotiin aloittelemaan päivää niin että mitään ihmeellistä ei sillä välillä ole tapahtunut. Miten ihmeessä ne kaksi ovat ehtineetkin nousta ylös sängystä, pukea, kävellä kylille, käydä kaupalla ja kirjastossa sillä aikaa kun normaali kouluaamuna eivät olisi päässeet edes aamupuuhia suorittamaan. Ei siitä vihainen voi olla, kyllä tytöillä on ollut lupa mennä lammelle. Mutta olisi sitä lupaa voinut kysyä siihen kaupassa ja kirjastossa käyntiin.

Kotiin tultuani tytöt istuvat nätisti sohvalla lukemassa kirjaa. Ihan kuin eivät olisi koskaan missään muualla olleet ollutkaan. Menen tyttöjen eteen polvilleni ja kerron jälleen kerran miksi lupa pitää kysyä jos jonnekin meinaa mennä. Miten joutuu vaikeuksiin jos sitä lupaa ei kysy. Tytöt jälleen kerran lupaavat että kyllä he ensi kerralla muistavat kysyä sen luvan. Muistutan myös valehtelusta ja sen seurauksista. "Äiti, saadaanko me nyt syödä nämä sipsit ja karkit mitä me ostettiin." Mitä siihen voisi enää sanoa? "No, syökää nyt. Mutta tässä oli sitten teidän lauantai-karkkipäivä." Jospa sitten seuraavaksi keskustelisi poitsun kanssa siitä että ovi muistetaan laittaa kiinni ja lukkoon jos talo jää tyhjäksi lähtiessä kylille.

Kesäfiiliksiä suunnalla jos toisella

"Jes, hyvät todistukset ja kaksi stipendiä" hehkutan ystävälleni kevätjuhlien jälkeen. Toinen tyttö ja poitsu saivat stipendin koulumenestyksestä ja todella hyvän todistuksen. Ja kun ottaa huomioon millainen viimeiset 2 vuotta toisella tytöllä on ollut niin odotettua parempi todistus hänelläkin. Tästä se alkaa. Tunnen miten hymy on levinnyt koko kasvoilleni, vihdoinkin tuntuu etteivät kaikki ne taistelut ja tunnit lasten koulun kanssa ole menneet hukkaan. Nyt näkyy niitä tuloksiakin vihdoinkin ja tätä on odotettukin. Jes, meidän perheellä menee hyvin!

Ja sitten palaan taas tähän päivään ja alan miettiä edessä olevaa kesää. Kokonaiset 2,5 kuukautta ilman selvää päivärytmiä jonka koulu on tuonut, kokonaiset 2,5 kuukautta aikaa tapella sisarusten kanssa aamusta iltaan kun ei ole mitään tekemistä ja muitten naama alkaa kyllästyttää. Miten tästä selviää hengissä? Miksi olen jälleen siirtänyt kesän suunnittelua päivästä toiseen että kyllähän sitä ehtii? Toukokuu on aina täynnä palaveria koulujen, lääkärien ja terapeuttien kanssa, kaikki haluavat saada asiat pois alta ennen kesän taukoa ja itse olen juossut paikasta toiseen minuutti-aikataulun perässä. Ja tässä sitä ollaan, kesä on alkanut.

Jos tällä viikolla tämä lapsi olisi tuolla ja tämä kotona (muista terapia!). Jos sitten silloin saisi yhden lapsen vaikka sinne ja nuo taas ovat kotona. Tuossa on poitsun rippijuhlat (miten siitä niin iso on ehtinyt tullakin?!), tuossa taas mennään viettämään parisuhdeaikaa miehen kanssa viikonlopuksi Tampereelle (luojan kiitos!). Tuossa taas ystävien häät (ihanaa!). Onneksi tytöt saivat trampoliinin syntymäpäivälahjaksi mummolta ja enolta, siinä varmasti vierähtää tovi jos toinenkin pomppiessa. Ja sitten jos loput päivät yrittäisi viettää rannalla, tytöt melskaamassa vedessä ja minä kiljumassa kuivalla. Ja tietysti herätykset aamulla normaalisti, lääkitykset (muista pitää kesätauko jossain vaiheessa), illalla nukkumaan samaan aikaan kuin talvellakin ja ruoka-ajat (!) niistä ei sovi lipsua. Mahdollisimman normaalirytmi niin ehkä se syksykin vielä tulee ja arki sen myötä. Tuntuu kuin jotain olisi unohtunut? Ai niin, minun lomani. Mitä se on?

Vesileikkejä ulkona

"Tytöt, kotona ollaan!" huikkaan ovelta. Vastassa pelkkä hiljaisuus. Käyn lävitse koko talon ja totean että tyttöjä ei näy missään. Kurkkaan eteiseen ja totean että ulkovaatteet ja kengät ovat poissa, tytöt ovat ulkona siis. Seuraava tarkastus, toinen avain on poissa ja puhelin eteisessä. En siis mistään voi tietää että missä tytöt ovat tai koska aikovat tulla kotiin. Ei auta kuin odottaa.

Tunnin päästä ovi kolahtaa, olen ehtinyt jo moneen kertaan käydä ikkunasta katsomassa näkyykö missään pieniä päitä. Katselen tyttöjä kun he riisuvat vaatteita, vyötäröön asti märkinä. Mitä on tapahtunut? Missä te oikein olette olleet? Miksi te olette märkiä kainaloon asti? Aloitan tenttaamisen. Muutaman kaartelun jälkeen painuneista päistä kuuluu tunnustus, olivat olleet lammella ja mulahtaneet heikkoihin jäihin. Sydän jättää muutaman lyönnin väliin ja aivoissa lyö tyhjää. Että mitä? Lammella? Heikoilla jäillä? Jäät pettäneet? Mitä ihmettä teidän päässä on oikein liikkunut? Kuinka monta kertaa ollaan puhuttu siitä että jäälle ei mennä? Kuulen miten ääneni huutaa tytöille. Eivätkö he ole tajunneet että siinä voi kuolla? Mitä minä olisin tehnyt jos he eivät olisikaan päässeet sieltä ylös? Voi Herra Isä! Yritän kasata itseni ja komennan tytöt lämpimään suihkuun. "Oletko äiti ylpeä meistä kun me mentiin ulos ihan komentamatta?", pieni ääni kysyy. Mitä siihen voisi enää sanoa?

kipua, haavoja ja anteeksipyyntöjä

"Äiti, mikä sun lempiväri on?" "Violetti", vastaan. "Ai niin kuin liila?", toinen tyttö kysyy. Hymähdän itsekseni, olen aina kapinoinut liila-sanaa vastaan. Mielestäni se ei ole väri eikä mikään. Kohta hän tuleekin luokseni ja kertoo miten on tehnyt koristekäärmeitä yöpöydälleni koristeeksi, sinisiä ja punaisia kun violettia ei ollut. Ihana miten hän yrittää lohduttaa kun istun sohvalla kyyneleet silmissäni siskonsa takia.

Käsivarsiani pakottaa lyönneistä, päätäni särkee laatikon osuttua siihen. Onneksi poskessani oleva haava ei vuoda sen enempää. Hyvä että sain väistettyä muita heitettyjä tavaroita. Mietin miten olen alkanut pelkäämään tytön raivokohtauksia. Hän on jo niin voimakas että fyysisesti kyllä pärjään hänelle, mutta lyönnit ja potkut jättävät jo jälkensä minuun. Ja tänään sakset poskeeni. Miten tässä on näin käynyt? Miten pientä kahdeksan vuotiasta tyttöä voi pelätä? Mitä jos muutkin lapset alkavat pelätä hänen kohtauksiaan? Mitä jos hän lopulta saa koko perheen kävelemään varpaisillaan kotona? Paikassa missä kaikkien tulisi tuntea olonsa turvalliseksi, hyväksi ja rakastetuksi. Miten uskallan enää laittaa hänelle rajoja, olla se kasvattava vanhempi joka ohjaa häntä oikeaan suuntaan?

Tytön huoneessa on hiljaista. Pian kuulen oven avautuvan. Tyttö tulee luokseni ja ojentaa tekemäänsä kaulakorua ja anteeksipyyntökorttia. Otan tytön kainaloon ja jälleen kerran kuulen ääneni selittävän hänelle miten ehdoton sääntö kotona on ettei toista saa satuttaa. Ei lapsia eikä äitiäkään. Miten äiti kyllä rakastaa häntä, mutta miten silti ei saa satuttaa. Kerron miten käsiä ja päätä koskee ja näytän poskessa olevaa haavaa. Tyttö puhaltaa poskeeni ja neuvoo miten kylmä auttaa käsivarsien särkyyn. Pyytää vielä kerran anteeksi. Ei auta, pakko pysyä lujana tytölle. Sanoa että alkuperäinen suuttumisen aihe ei ole muuttunut mihinkään. Yllättäen tyttö myöntyy ja pysyy rauhallisena. Ei enempää kipua tänään, onneksi. Olen väsynyt.