Häpeää huoltoasemalla

"Tule pois sieltä, et varmasti voi olla alle 9-vuotias." Eräs nainen sanoo tytölleni huoltoaseman leikkipaikalla kun saavun noutamaan tyttöä mummola-reissulta. Katson kysyvästi mummoon ja mummo selittää miten tyttö on pitänyt jöötä muille lapsille leikkipaikalla ettei laskisi heidän päällensä liukumäessä. Nainen vaikuttaa kuitenkin tuohtuneelta. Ei, tyttö ei ole satuttanut muita, ei huutanut, hän on vain komentanut muita lapsia. Ilmeisesti sekin on ollut sitten liikaa naiselle. Tiedänhän minä että meidän perheessä normaalin rajat ovat hieman venyneemmät kuin muissa perheissä. Me olemme tyytyväisiä jos mikään ei ole hajonnut, ketään ei ole sattunut ja kaikki ovat elossa meidän paikalla olon jälkeen (emmekä saa laskua peräämme hajonneista asioista).

Ensimmäinen ajatus mielessäni on kuva siitä miten tuo nainen päivittää illalla Facebookiin miten kauheita lapsia leikkipaikoilla onkaan. Eivätkö heidän vanhempansa osaa kasvattaa heitä? Miksi ihmeessä tuollaiset lapset yleensäkin päästetään leikkipaikoille? Eikö muita lapsia tulisi suojella näiltä huonosti käyttäytyviltä lapsilta? Ja missä hänen vanhempansa ovat kun eivät vahdi lastaan? Nainen kysyykin tätä tytöltä ja tyttö osoittaa sormellaan minua naisen selän takana. Nainen ei kuitenkaan vaivaudu edes vilkaisemaan selkänsä taakse. Mietin pitäisikö minun puuttua asiaan, mennä selittämään ventovieraalle naiselle että tyttö todellakin on koostaan huolimatta 8-vuotias ja myös oikeutettu leikkimään paikalla. Kertoa että tyttö on erityislapsi jolla on vaikeuksia  sosiaalisessa käyttäytymisessä ja että naisen tulisi olla onnellinen siitä että tyttö on hoitanut asiaansa sanallisesti, vaikkakin kömpelösti, eikä mennyt vain tönimään muita lapsia pois tieltä mikä sekin olisi ollut mahdollista.

Hävettää. Ei tytön käytös, vaan omat ajatukseni. Miksen voi olla vain ylpeä siitä että tyttö on ollut muiden lasten joukossa meidän mittapuulla nätisti. Miksi ensimmäinen asia mitä mietin on se mitä tuo vieras nainen ajattelee minun lapsestani ja miksi se on minulle niin suuri asia mitä hän mahdollisesti kertoo minun lapsestani muille ihmisille. Mitä merkitystä sillä on mihinkään asiaan minun maailmassani. Minä ja tytölle kaikki tärkeät ihmiset tiedämme kuka lapseni on ja millainen hän on, sen täytyy riittää olkoot muut ihmiset sitten mitä mieltä tahansa lapsestani.

Tyttö suorastaan lentää luokseni halaamaan minua. "Äiti, mulla on ollut ikävä sua!" Silitän tytön päätä ja kerron että on ollut oikein huolehtia siitä ettei kukaan jää alle kun laskee liukumäestä. Otan tyttöä kädestä ja kävelemme yhdessä ostamaan isot jäätelötötteröt vieraan naisen katsellessa peräämme.

Kauppareissua kerrakseen

Miten sitä aina jotenkin luottaa siihen että joku asia menee hyvin tällä kertaa vaikka totuus edellisillä kerroilla olisikin ollut jotain muuta? Helppo juttu, pieni kaupassa käynti; autolla parkkiin, kärry mukaan, pullojen palautusta vanhimman synttäripippaloista, vähän ruokaa kärryyn ja takaisin autoon marjapisteen kautta. Niinhän sitä luulisi...

"Äiti, anteeksi että mä karkasin. Mä olen pahoillani". Katuva pieni ääni huokaa auton vierestä. Hankaluudet alkavat oikeastaan jo siinä vaiheessa kun ajan autolla kauppaan päin. Takapenkillä käydään kiivasta taistelua siitä pitääkö ikkunan olla auki vai kiinni. Toinen tytöistä valittaa kuumuutta ja toinen sitä että on kylmä. No, ei siinä mitään, muutama valittu sana ja matka jatkukoon. Auto parkkiin halliin ja tytöt tarkoituksella istumaan autoon siksi aikaa kun haen kärryä. Eikös sieltä pieni pellavapää kurkista kun palaan takaisin autolle. Tyttö on kiivennyt etupenkin kautta ulos autosta, ilmeisen tyytyväisenä itseensä kun on onnistunut näin tekemään. Muutama valittu sana ja tyttö pitämään kärryjen laidasta kiinni kauppareissun ajaksi. Kun ei kerran totella, sillloin ei tule vapauksiakaan.

Suunta pullojenpalautuspisteelle ja matkan varrella jälleen muutamia kertoja muutamia valittuja sanoja. Mikä siinä on että silloin kun itse on kiinni jossain asiassa, tyttöjen on kaikista vaikeinta pysyä aloillaan? Juostaan sinne. tänne ja tuonne, minä työnnän pulloa koneeseen ja huudan komentoa kuuroille korville ja kanssa ihmiset pyörittelevät silmiään katsellessaan meidän touhuja. Eihän siinä mitään, pullorahat taskuun muutamien valittujen sanojen kera ja ostoksia keräämään. Ostoksia kärryyn muutamien valittujen sanojen kera jälleen ja lopulta uhkaus tytölle että jos ei ala olemaan kunnolla niin jää mansikat saamatta tältä päivältä. Siitäkös riemu vasta repeää. Tyttö lähtee painelemaan toiseen suuntaan, polkee mennessään jalkaa ja huutaa että menee sitten omia teitään pois. Toinen tyttö katselee silmät suurina perään ja minä päätän jatkaa ostosreissua toisen tytön kanssa periaatteella, kyllä se routa porsaan kotiin ajaa.

Kassalla jäljelle jäänyt tyttö sitten surullisena selittää nuorelle kassapojalle että jos hän näkee sellaista itkevää 7-vuotiasta tyttöä niin se on hänen siskonsa ja eksynyt. Kassapoika katsoo ihmetellen minuun ja minä sitten selittelen että juu, kadoksissa on, mutta ei tässä mitään hätää. Kassapoika kyselee että pitäisikö tässä kuulutella ja minä sitten vakuuttelen että ei tarvitse, ei tässä mitään hätää ihan oikeasti ole. Poika pyörittelee silmiään sen näköisenä että ihme porukkaa mekin ollaan. Asiakaspalveluun käyn kuitenkin ilmoittamassa että sellainen tyttö on karkuteillä ja käyn viemässä ostokset autoon ja palaan sitten takaisin. Että jos joku nyt sitten sattuu kiljuvan neidin palauttamaan niin tietävät mistä on kyse. Asiakaspalvelun vanhempi rouva vain nauraa minulle kun kerron asiaani. Taitaa olla omia lapsia hänelläkin. Matkalla autolle lupaan toiselle tytölle että käydään ostamassa samalla mustikoita kun palataan hakemaan siskoa.

Siellähän tuo kiukku-iita sitten autolla katuvana odotti. Hyvä että löytyi. Kun kerran olin luvannut mustikoita, katuva tyttö autoon ja mustikoita ostamaan toisen tytön kanssa. Ajattelen samalla käydä asiakaspalvelussa kertomassa että karannut tyttö on löytynyt. Matkalla kaivelen housun taskujani että mihin ihmeeseen laitoin ne pullonpalautusrahat, 15 euroa seteleinä. Lopulta on pakko todeta että jossain vaiheessa ne ovat tippuneet taskustani. Ja muutama erittäin painava valittu sana jälleen. Kysäisen kuitenkin sitten asiakaspalvelusta että olisiko jossain näkynyt rahaa. Ihme ja kumma! Joku mies on löytänyt setelit käytävältä ja palauttanut asiakaspalveluun. Kiitos sinä ihana mies, pelastit meidän perheen marjaherkuttelun! Ihanaa että rehellisiäkin ihmisiä on vielä olemassa, kuinka moni olisi laittanut rahat vain hiljaa omaan taskuunsa? Ei siinä mitään, mustikat sitten vain kassiin ja takaisin autolle. Valitut sanatkin taitavat olla jo käytetty loppuun.

"Mennään kotiin", totean tytöille ja mielessäni vannon että ensi kerralla sitten kaikki menee paremmin.

paluu arkeen

"Äiti, isi, te tulitte! Meillä oli ihan kauhea ikävä teitä! Mitä te toitte tuliaisiksi???" Kolmet pienet sormet penkovat Tallinnan laivan muovipusseja. "Mitä täällä on? Onks tää mulle?" "Odottakaa nyt vähän, mä otan ensin edes takin pois päältä", huokaisen. Olisi ollut niin ihanaa jos olisi saanut tulla rauhalliseen kotiin reissun jälkeen, mietin itsekseni.

Onneksi takana oli kokonainen vuorokausi rentoutumista miehen kanssa kahdestaan, samalla kun mummo oli hoitamassa lapsia kotona. Miten tuo kontrasti voikaan olla niin suuri, vain reilu tunti sitten istuin rauhassa laivan baarissa, siemailin teetä, kuuntelin pianon ja saksofonin suloisia säveliä ja nautin rauhasta. Siitä että sain vain istua ja olla, miettiä omiani, hivellä samalla hieman miehen kättä ja tuntea teen maun suussani. Nyt ympärilläni pyöri pyörremyrskynä kolme innokasta odottajaa, jokainen ääni toistaan kovempana siitä mitä ihmettä äiti ja isi mahtoivatkaan tuoda mukanaan reissusta. Kaivoin tuliaisia muovipussista, nuorimmalle nukke, isommat saivat paljon toivomansa lukolliset päiväkirjat. "Ihanaa, juuri mitä mä olin toivonutkin, kato äiti täs on lukot ja kaikki, kato isi, täs on kimalletta täällä lopussa, kato isi, täs on ihan tyhjät sivut, äiti saanko mä kirjoittaa tähän ihan mitä vaan, isi, saanko mä kirjoittaa tähän heti?" Samalla nuorimmainen pyörii ympärillä ja heiluttaa nukkea jonka sisällä kilisee kulkunen.

Hetken sekamelskan jälkeen vielä mummon vienti juna-asemalle, pikaiset hei-heit ja takaisin kotiin. Isommat koltiaisetkin ovat kerrankin kotona yhtäaikaa. Jospa sitä kuitenkin voisi ottaa hieman rennommin edes tämän illan. Lastenvideo pyörimään ja koko jengi sohvalle mutustelemaan tuliaiskarkkeja. Kylki kyljessä nyhräämistä ja loikoilua. Onneksi on iso sohva että koko poppoo mahtuu samalle sohvalle. Vilkaisen miestä, joka loistaa onnellisena kaikkien lasten läsnäolosta sohvan toisella sivustalla. Ehkä se arki kuitenkin sitten on sitä parasta elämää, mietin ja vedän toisen pojista tiukemmin kainaloon. 

Carmina Burana

Äiti, äiti, tyttö ryntää työhuoneeseen tullessaan koulusta. Kato, kato äiti mitä mä toin sulle. Pieni käsi kaivaa reppua yrittäen löytää sieltä jotain.  Huokaisen tuskaisesti, näytä myöhemmin, et sä näe että mulla on tässä hommat kesken ja jatkan samalla koneella jotain muka tärkeän työjutun naputtelua. Mut äiti, mä toin sulle rentoutusmusiikkia, tyttö sanoo ja työntää syliini kaksi cd-levyä. Mä katon näitä myöhemmin, mee nyt, totean tytölle joka poistuu hiljaa selkäni takaa.

Jatkan hetken töitäni, yritän saada jotain aikaiseksikin ja kuuntelen toisella korvalla lasten ääniä etteivät vain olisi tekemässä taas jotain mitä ei saisi tehdä. Katseeni osuu pöydällä lojuviin kahteen levyyn. Rypistän hieman kulmiani, mitäs levyjä nämä nyt ovat? Tartun levyihin ja pyörittelen niitä kädessäni. Tyttö on käynyt koulun kanssa näköjään kirjastoautolla ja tuonut sieltä kaksi nuhjaantuneen näköistä cd-levyä. Otan toisen levyistä kotelosta ja työnnän koneeseen. Hetken päästä musiikki hyökyy aaltona päälleni. Keskeytän työni, suljen silmäni ja vain nautin musiikista. "O Fortuna, velut Luna, statu variabilis..." "Oi kohtalo, kuten kuu, olet häilyvä..." Orffin Carmina Burana soljuu kaiuttimista.

Tunnen jälleen piston sydämessäni. Tyttö oli niin paljon ajatellut minua koulussa että oli halunnut lainata minulle levyn jotta voisin rentoutua. Ja minä en käyttänyt kahta minuuttia jotta olisin voinut kiittää tyttöä siitä. Käytin mieluummin aikani kylmän koneen ääressä työasioihin kuin osoitin huomiota tyttärelleni kun hän sitä haki minulta. Huudan tytön huoneeseen ja pyydän istumaan syliini. Kiitos että toit minulle rentoutusmusiikkia, kiitos että ajattelit minua kirjastoautossa. Kuuntelehan tätä musiikkia mitä toit minulle, kehoitan. Tyttö painaa päänsä olkapäätäni vasten ja yhdessä jäämme kuuntelemme musiikkia. "Omnia sol temperat, purus et subtilis, novo mundo reserat..." "Aurinko lämmittää kaiken, puhtaasti ja hellästi, jälleen kerran paljastaa maailmalle..."


Lainauksien tekstit ovat Orff:n Carmina Buranasta, ensimmäinen lainaus kappaleesta O Fortuna, toinen kappaleesta Omnia Sol temperat. Suomennokset ovat omiani.

syyllisyyden tuntoa ja halittelua

lopettakaa, Lopettakaa, LOPETTAKAA! Kuinka mones kerta tämä on tämän päivän aikana kun huudan tätä samaa sanaa  lapsilleni? Jostain se aina alkaa, jostain ihan pienestä. Toinen katsoi muka pahasti, toinen vei muka oman sohvapaikan, toinen vain sattui olemaan väärässä paikassa väärään aikaan. Muutama sana, muutama tönäisy, huitaisu tai potkaisu, sen jälkeen täysi sota päällä. Kumpikaan riitapukareista ei suostu kuuntelemaan mitä sanon, äänet vain kohoavat kovemmiksi ja kovemmiksi. Ja minä muiden mukana.

Pysy rauhallisena, hoen itselleni. Älä hermostu. Kuka ihme lapsipsykologi on joskus noinkin käskenyt tehdä riitatilanteessa? Sopii tulla tänne meille katsomaan miten käytännössä opit toimivat, jos toimivat. Väännän lapsia irti toisistaan, vedän kädestä, jalasta, siitä mistä nyt kiinni satun saamaan. Lopulta olemme siinä pisteessä että minulta palaa käämit ja melkein heitän kaikki omiin huoneisiinsa. Huoneissa huuto jatkuu, toinen potkii ovea ja toinen heittelee tavaroita. Kuuntelen meteliä huoneissa ja yritän vetää henkeä seinän toisella puolella. Silmissä kirvelee kyyneleet.

Miksi minun lapseni käyttäytyvät noin? Mitä olen tehnyt väärin? Enkö ole tarpeeksi opettanut toisen kunnioittamista ja sitä ettei toista saa satuttaa? Noinko huono äiti olen? Miksi en pystynyt taaskaan pysymään rauhallisena? Miksi minun jälleen piti huutaa ja rähjätä lapsille? Rintaa puristaa ja sydämeen sattuu.

Kohta oven takaa kuuluu pieni ja hento ääni. Äiti, saisinko jo tulla pois? Vuorotellen pienet kasvot kurkistavat oven raosta ja silmät katsovat kysyvinä minuun. Ei mitään hätää, kaikki on ihan hyvin. Anteeksi että äiti huusi. Mutta miksi te sillä tavalla taas aloitte tappelemaan? Eikö siitä ole monta kertaa puhuttu että toista ei saa satuttaa ja jos toinen tekee jotain niin mitä sitten tehdään? Haetaan aikuinen, niin äiti, tiedetään. Anteeksi äiti. Kädet puristuvat ympärille ja halaavat kovaa. Vedän molemmat riitapukarit mukanani sohvalle, ehkä nyt on aika halitella vähän aikaa. Nauttia vain siitä että ollaan lähekkäin. Silitellä ja suukotella.