Helpotuksen huokaus?

"Minä sitten alan selvittämään tätä tukiperheasiaa teille", perheneuvolan työntekijä toteaa meille käynnin lopuksi. Vilkaisen miestä noustessani ylös penkiltä ja mietin mitä hän mahtaa asiasta miettiä? Ajatus siitä että vihdoinkin saisimme säännöllisesti hengähdystaukoa tuntuu hyvältä. Ehkä kenties joka toinen viikonloppu? Se olisi jo ihan luksusta. Ja kuitenkin päässä pyörii myös niitä epäileviä ajatuksia. Mikä äiti tämä tämmöinen on joka ei edes omia lapsiaan jaksa? Olenko luovuttanut liian helpolla? Mitä vikaa minussa on kun haluan lapsistani eroon ja luovuttaa heidät muille? Ja entä se tukiperhe? Mistä löytyy sellainen perhe joka oikeasti kykenee ottamaan nämä tytöt vastaan? Kenellä vapaaehtoisella perheella olisi sellainen tausta ettei hyppääminen tähän kelkkaan tuntuisi samalta kuin kylmään avantoon hyppääminen? Kenellä olisi jo kokemusta erityislapsista? Kuka kestäisi sen että kuherruskuukauden jälkeen omassa kodissa olisi ehkä paikat hajalla ja oman perheen jäsenillä mustelmia? Kuka pystyisi sitoutumaan näihin tyttöihin ja meihin vuosikausiksi, niin ettei tytöille tulisi jälleen hylätyksi tulemisen kokemusta kun perhe toteaisi ettei enää jaksakaan? Jos itse en jaksa, niin miten sitten joku muu jaksaisi?

Miksi apua on niin vaikea ottaa vastaan? Miksi on vaikeaa myöntää ettei jaksa? Miksi se tekisi minusta huonomman vanhemman? Miksi pitää viimeiseen asti yrittää näyttää että kyllä tämä tästä, ei tässä ole mitään hätää? "Nähdään sitten muutaman viikon päästä", kättelen perhetyöntekijän. Autossa matkalla kotiin on aikaa käydä tätäkin asiaa taas lävitse.

Meren tummat aallot

Tämä hetki ei poikkeuksellisesti tapahtunut tänään, vaan viime viikon tiistaina. Haluan vakuuttaa teille kaikille jo näin ennen tämän lukemista että olen ihan aikuisten oikeasti kunnossa. Tämä ei ole hätähuuto, eikä myöskään itsemurhaviesti. En aio vahingoittaa millään tavalla itseäni, enkä ketään muutakaan, rakastan elämää aivan liian paljon tehdäkseni jotain niin radikaalia. En myöskään ole masentunut, elämässäni on paljon hyvää ja myös näen sen hyvän ja pystyn kokemaan ja tuntemaan sen kaikki värit, olen vain lopen uupunut. Myönnän että tässä tekstissä uidaan syvissä vesissä, halusin silti jakaa sen kanssanne. Ehkä siitä on lohtua jollekin muulle kenen jalat eivät yllä pohjaan tällä hetkellä.

_ _ _ _ _ _ _ _

Istun yksin laivan buffetissa ja tuijotan ikkunasta aaltoilevaa tummaa merta. Koko maisema näkyy harmaan eri sävyissä, tummanharmaa vesi ja vaalean harmaa taivas.  Taustalla kuuluu muiden ruokailijoiden astioiden kilinää. Aallot eivät ole isoja, mutta laivan jäljiltä näkyy pieniä vaahtopäitä. Miltäköhän tuntuisi jos hyppäisi alas? Tuntisi kylmän veden kastelevan vaatteet. Lähtisiköhän siitä taju nopeasti? Ehtisikö katua? Vai painuisiko veden syvyyksiin samalla tavalla kuin elokuvissa, kädet levällään ja veden pintaa tuijottaen? Joutuisinko paniikkiin?

Mitä muita vaihtoehtoja minulla on? En pysty enää olemaan hyvä äiti, en antamaan lapsille sitä mitä he tarvitsevat. Ja en voi sitäkään tehdä että antaisin heidät pois, se olisi ihan kauheaa. Ei, sen kanssa en pystyisi elämään. Enkä voi vain lähteäkään, jättää heitä jälkeeni ja jatkaa elämää jossain muualla. Olisiko lasten helpompi ymmärtää että äiti on mennyt taivaaseen ja huolehtii heistä siellä ja joku muu, minua parempi huolehtisi heistä sitten täällä kun minä en siihen pystynyt? Ehkä se ei tuntuisi niin paljon hylkäämiseltä kuin se että antaisin heidät pois tai lähtisin itse. Tältäköhän siitä äidistä tuntui kuka silloin ajoi lapset kyydissään linja-auton keulaan? Tunsiko hänkin olevansa umpikujassa josta ei löydy tietä ulos? Olenko itse jo niin syvällä?

Mutta kun en halua! En halua tehdä sitä lapsille, enkä itsellenikään, haluan elää. Haluan että kaikki on taas niin kuin ennen. Haluan että kaikki on hyvin. Haluan taas jaksaa olla äiti, jaksaa hymyillä, jaksaa olla huutamatta, jaksaa tehdä kaikki ne asiat mitkä nyt jäävät tekemättä. Haluan että tytöillä on taas kaikki hyvin. Haluan että saadaan elää rauhassa. 

Vilkaisen kelloa, ehdin vielä käymään tax freessä ostamassa lupaamani tuliaiset. Huomasikohan kukaan? Yritän salaa pyyhkiä silmiä ja niistän nenäni. Tytöille kumirenksuja rannerenkaiden tekoon, poitsulle karkkipussi ja miehelle paljon mynthoneita. Ehkä sieltä löytyisi joku hyvä punkkukin kotiin vietäväksi. 

Fileitä ja putuja

"Mä en syö koska mulla on nälkä", tyttö kiljuu mennessään huoneeseensa ja paiskaa oven kiinni. "Lopeta jo", toinen tyttö huutaa hänen peräänsä sohvalta tuijottaen samalla kännykän näyttöä ja jotain ihme junapeliä jota on innostunut viime aikoina pelaamaan. Poitsu käy samalla pyörähtämässä keittiössä kysymässä mitä on ruokana ja toisella korvalla kuuntelen nuorinta leikkimässä omassa huoneessaan. 

Tuijotan pannulla paistuvia kalkkunan fileitä edessäni. Yritän olla ajattelematta mitään. Onko mun ihan pakko kestää? Mitä jos en kestäisikään? Mielessäni vilahtaa mielikuva dokumentista joka jossain vaiheessa tulee televisiosta. Siinä oman lapsensa omaishoitaja miettii miten lapsellensa käy jos hän ei jaksakaan. Mitä jos itse en enää jaksa? Kuinka lähellä ollaan taas sitä pistettä että niin kävisi. Henkisesti loppu. Sitä minä olen tällä hetkellä. Ehkä oli hyvä että viime vuonna en uskaltanut ajatella tästä vuodesta mitään hyvää, ei sitä ainakaan nyt alkuvuodesta ole näkynyt. Sitä hyvää. Päin vastoin, hullummaksi tämä elämä tuntuu vain menevän. Milloin tulee se hetki jolloin on aika luovuttaa? Mistä sen tietää että se on tullut? Päivä kerrallaan. Pakko jaksaa. Huomenna on uusi päivä. Ei tämä voi ikuisuuksiin kestää. 

"Haluisitko että mä olisin sun vauva?", toinen tyttö tulee viereeni kyhnyttämään. "En haluaisi." "Mutta mehän ollaan aina sun vauvoja", tyttö toteaa minulle uudelleen. "Niinhän te olette." "Putu, putu", tyttö pyytää minulta pusua. Ja minä annan. 

Tyhjä sydän

"Miten meni koulussa? Huikkaan koulusta palaavalle tytölle. "Ihan hyvin", kuuluu tytön vastaus. Komennan tytön siivoamaan huonettaan ja lupaan sen jälkeen että hän saa palkkioksi mennä tabletille. Kohta kuulen oven käyvän uudelleen ja toinenkin tyttö ilmoittaa tulleensa kotiin. Siivoillessani itsekin paikkoja löydän alakerrasta punaisen paperisydämen täynnä toisen tytön kavereiden nimiä. Hymyilen itsekseni kun muistan että koulussa kaikki olivat saaneet askarrella sydämen itselleen mihin sitten kerättiin kavereiden nimiä kun oli halannut ensin kaveria. Kiva ajatus, positiivinen, ajattelen itsekseni.

Tytöt ryntäävät leikkimään kahdestaan toisen huoneeseen ja siirryn itse yläkertaan jatkamaan. Hetken päästä huomaan jotain keittiön pöydällä ja jään tuijottamaan sitä. En uskalla edes kysyä miksi? Tytön omasta halustako vaiko olosuhteiden pakosta? Tekee liian kipeää enkä voi tehdä muuta kuin ottaa varovasti käteeni toisen vaaleanpunaisen paperisydämen. Sydämen jossa on vain yksi halaus. Vain yksi nimi. Tytön oma. Tyhjä sydän.

Akvaariokaloja

"Mutta milloin sulla on aikaa? Sä vaan sanot ja sit et kuitenkaan vie mua sinne!", tyttö kiljuu vieressäni. Huomaan itsekin korottavani ääntä ja hermojen risahtelevan vaarallisen äänekkäästi. "Mitä mä jätän sitten väliin? Siskojen pianotunnin? Viikkosiivouksen? Työt?", huudan tytölle takaisin. "Mulla menee hermot koko tämän akvaariojutun kanssa. Vähän tulee jotain mitä sun pitää saada ja sitten muiden täytyy jättää omat jutut tekemättä jotta sinä pääset katsomaan kaloja kun muutkin on päässeet. Mä en voi sille mitään jos muitten perheillä on aikaa kuskata niiden lapsia sinne tänne kalojen perässä mutta mulla ei ole. Se on koulujuttu ja sä pystyt hoitamaan sen koulun kanssa, mun täytyy tehdä töitäkin." "Miksi sä sitten olet pomo? Eikö isi voi tehdä niitä sun puolesta?".

Niinpä, ai kun olisikin joku kuka tekisi puolet siitä mitä minä teen. Joku muu kuin mies joka kyllä hoitaa oman puoliskonsa meidän poppoossa. Mielessä jäytää kaikki tekemättömät asiat; työnantajailmoitusten huominen takaraja, yhteydenotot mihin pitäisi soittaa, ylipursuavat pyykkikorit ja viimeistelemättömät mainokset sekä lähettämättömät logot ja ne kaikki muutkin asiat mitkä lojuvat laatikossa nimeltä "sitten joskus kun on aikaa". Aikaa joka ei koskaan tule. Kunpa voisinkin käydä kahdeksasta neljään töissä, huolehtia vain siitä että hommat on suht koht hoidettu ilman huolta siitä että riittääkö sitä rahaa omaankin palkkaan. Ja viettää illat ja viikonloput kotona tehden vapaaehtoisia juttuja. Ei pakollisia terapioita, hoitoneuvotteluita, eikä varsinkaan kelan lomakkeiden täyttöä.

"Isi ei osaa tehdä mun töitä, ihan niin kuin mäkään en osaa tehdä isin töitä. Kuka sitten veisi sua terapiaan tai tulisi koululle kun sä tarvitset mua jos mä olisin töissä jossain muualla? Mutta mä haluan tehdä näin, viedä sut terapiaan ja kaikki muutkin asiat.", selitän nyt jo rauhallisena tytölle takaisin. Ja jätän sanomatta että eihän mulla ole vaihtoehtoja. Pysäköin auton kadun laitaan. "Menehän nyt, tuut sitten terapian jälkeen siihen missä aina nähdään.", laitan tytön matkaan suukon kera.

Elämä ei oo reiluu

"Mä haluun äiti et sä tuut mun kaa luokkaan", tyttö kietoo kätensä tiukemmin ympärilleni ja katsoo minuun anovin silmin kuulosuojaimet päässään kun seisomme luokan ovella. Kuulen ääneni selittävän miten en voi tulla mukaan koska minun pitää mennä tekemään töitä ja että tytöllä ei ole mitään hätää. Tyttö puristaa vieläkin tiukemmin minua, ei halua päästää irti. Mitä minun pitäisi tytölle oikein sanoa? Kuinka kauan voin jatkaa samalla linjalla ettei mitään hätää ole, vaikka oikeasti hätä on suuri? Kuinka kauan vielä? Montako aamua? Vielä yksi? Viikko? Kuukausia?

Olen juuri tullut vanhempainaamusta, missä on käsitelty luokalle tehtyä ilmapiiritutkimusta ja kertaan mielessäni sen tuloksia. Muutama oppilas ketkä eivät halua aamuisin lähteä kouluun, tyttö toisena heistä. Monta oppilasta kenen mielestä luokalla ei ole työrauhaa, tyttö jälleen yhtenä heistä. Ja 17 oppilasta ketkä ovat huomanneet luokalla kiusaamista. Aamu käytettiinkin tehokkaasti sen miettimiseen kuinka luokkaan saadaan työrauha ja miten kaikkia oppilaita tulisi kohdella oikeudenmukaisesti. Vaikka ilmaisin huoleni siitä että luokalla käytetään fyysistä väkivaltaa ja siihen samaan sotketaan muitakin koulun oppilaita, ei se ilmeisesti ollut kovinkaan tärkeä aihe muille vanhemmille. Saihan tutkimuksesta sen mielikuvan että melkein kaikkia oppilaita kiusataan tasapuolisesti. Se vain jäi näyttämättä että noista 17 oppilaasta 15 myöntää olevansa kiusaaja ja vain 2 on kertonut olevansa kiusattu. Melkein koko luokka kahta vastaan. Kukahan se toinen lapsi on? Olikohan hänen äitinsä paikalla tänään aamulla?

Katson tyttöä joka vieläkin puristaa käsiä ympärilleni. Kuinka oikeudenmukaista on se että joudun joka aamu käymään samat asiat itkuisen lapsen kanssa kouluun lähtemisestä? Kuinka reilua on se että joudun kuuntelemaan puhelimessa kun hysteerinen lapsi itkee toisessa päässä olevansa koulun  vessassa piilossa eikä uskalla tulla ulos? Kuinka reilua on se että joudun katsomaan potkuista tulleita mustelmia lapsen säärissä tai se kun joudun istumaan sairaalan päivystyksessä murtuneiden poskihampaiden ja luuhun asti auki olevan leuka-haavan kanssa? Entä kuristamisen jäljet kaulassa? Tai se kun käytän lasta röntgenissä kun hänet on pudotettu 1,5 metrin korkeudelta selälleen maahan tai lyöty kepillä sormeen niin että epäillään että se on murtunut? Entä kaikki huutamiset, haukkumiset, nimittelyt, valehtelut, tavaroiden penkomiset, tönimiset?

Erityisopettaja tulee paikalle ja lähtee työntämään vastaan haraavaa tyttöä edellään luokkaan. Yritän nopeasti laittaa vaatteet päälle ja poistua paikalta vielä kun pystyn vaikka mieli tekisi mennä hakemaan tyttö pois. Niinhän kunnon vanhemmat tekevät, tukevat koulua kaikessa. Kyyneleet tulevat vasta ala-aulassa. Elämä ei oo reiluu.

Ihana aamu

"Heippa, hyvää koulupäivää!", mies huikkaa minulle kun kävelen ovesta ulos. Mikä ihana aamu, ajattelen mielessäni ajellessani koululle päin. Koska tällä kertaa se olen minä kenen aamulla täytyy ensimmäisenä lähteä hommiin, mies joutuu hoitelemaan aamun kotona minun sijastani. 

Ei huutoa, ei tappelua lääkkeistä, ei kellon vahtaamista, ei vaatteiden päälle auttamista, ei nalkuttamista aamupalan syömisestä eikä siitä että pelailu ei ole sallittua ennen kuin kaikki, paino sanalla kaikki, aamutoimet on tehty. Pieni kateuden häivä välähtää mielessäni, tätä se on joka aamu miehellä kuka normaalisti on jo poistunut talosta ennenkuin ensimmäinen lapsi edes ehtii päätään tyynystä nostaa. Onhan sitä yritystä ollut siihen että tytötkin itsenäisesti aamunsa hoitaisivat, mutta eihän siitä mitään ole tullut. Pakko se on ollut kulkea perässä ja hätyytellä heitä että ehtisivät ajoissa kouluun. 

Mutta tänään, rauhassa aamupala ja teetä, rauhassa laukun pakkaamista koulua varten ja lopulta ulos ovesta ihan silloin kun pitääkin kellon mukaan. Pienet ne on ilot tässäkin perheessä. Huomenna taas sitten normaaliaamu ja normaalimenot. Ehkä sitten ei se pääkään ole niin kireällä kun tämän aamun on saanut kerrankin ajatella vain itseään.