Odotuksen tuskaa

Vilkaisen kännykkää, ei puheluja. Minä joka olen aina inhonnut puhelin kädessä kulkemista ja pitänyt viimeiset kymmenen vuotta sitä äänettömällä, olen kulkenut jo kohta puoli vuotta puhelin kädessä ja soittoääni täysillä. Joka kerran kun puhelin soi säpsähdän pelosta. Mitä on tapahtunut? Onko kaikki kunnossa? Joko nyt tulee tietoa leikkauspäivästä? Päivästä toiseen tuijotan puhelinta kädessäni, varmistan uudelleen ja uudelleen että ääni ei vahingossakaan ole hiljaisella tai värinät poissa päältä. Tyynyn alle on jo painunut puhelimen kokoinen kolo mihin sen saa niin helposti sujautettua nukkumaan mennessä.

Ja odotus jatkuu. Pelko piinaa sisintä, ajatukset harhailevat jatkuvasti ajatukseen "mitä jos?". Asiaan mitä ei uskalla edes yön pitkinä valvottuina tunteina ajatella loppuun. Ja väsyttää. Huomaan vetäytyväni pois kaikesta; töistä, ystävistä, muusta maailmasta. En jaksa antaa itsestäni enää kenellekään, säästän voimiani enkä tiedä edes että mitä varten.

Ja elokuun alku lähestyy vääjäämättä. Miten väärässä olinkaan kun ajattelin että on parempi kun leikkaus on vasta loppukesästä. Että saamme viettää normaalin kesän sitä ennen. Tehdä kaikkia niitä asioita mitä kesällä kaikki normaalit ihmiset tekevät. Ja mihin tämä kesä on mennyt? Kohtauksesta toiseen elämiseen. Lääkäreiden kanssa keskustelemiseen. Lääkeannosten sumplimiseen edestakaisin. Sen katsomiseen kun tyttö henkisesti kuihtuu silmiemme edessä.

Luin jostain että kun lapsi sairastuu elämä jää tauolle. Niinkö mekin sitten toteamme kun tämä on ohi? Että meidän elämä jatkuu helmikuusta? Jatkuuhan se?

Ihana hiljaisuus

Istun työtuolissani ja kuuntelen. Ei mitään. Muutama pieni kahahdus välillä yläkerrasta miehen siellä liikkuessa, mutta muuten aivan hiljaista. Kotona vain me kaksi. Koko viikon jatkunutta rauhaa, pieni reissu kahdestaan alkuviikosta ja sitten vain kotona olemista. Töitä tietysti välillä, mutta muuten ei mitään väliä sillä mihin aikaan herään, milloin syön tai mihin aikaan ajattelin mennä nukkumaan.

Tälläistäkö se olisikin. Elämä ilman lapsia? Kuinkakohan kauan tätä jaksaisi ennenkuin tulisi liian ikävä? Viikon? Kaksi? Kuukausia? Milloinkohan viimeeksi ollaan oltu näin kauan kahdestaan? Ei varmaan koskaan. Ei se niin helppoa ole saada kaikkia lapsia jonnekin muualle edes viikonlopuksi. Kyllähän me tämän tarpeessa oltiinkin. Ja ansaittukin tämä. Takana vaikea alkuvuosi ja edessä vielä vaikeampi syksy, joten hyvä että saatiin hieman hengähtää. Huomenna se sitten loppuu, nuorimmainen palaa ensimmäisenä kotiin mummola-reissulta. Ja parin päivän päästä tytöt. Poitsu onkin sitten poissa vielä ensi viikon. Ulkona paistaa vielä aurinko. Pitäisiköhän sitä lähteä vielä terassille miehen kanssa? 

Nukkuva lohikäärme

"Äiti, siirry pois tieltä", tyttö tökkii minua vatsaan rumpukapulalla kun makaan sohvalla. Jo jonkun aikaa ympärilläni on ollut menossa leikki missä haltijat heiluvat taikasauvojensa kanssa, heittelevät taikoja ilmaan, torjuvät menninkäisiä ja kun oikein tarkkaan kuuntelee voi kuulla että mallia tähän on otettu selkeästi tylypahkan maisemista. Sohvasta on rakennettu mahtava linnoitus jonka tyynyt suojelevat haltioita vaaroilta ja jonka kulmauksessa on tyynyistä ja peitoista rakennettu pehmoinen pesä. "Shhh..." vastaan tytölle, "etkö kuule kuinka lohikäärme nukkuu täällä. Pitää olla hiljaa ettei se herää." Tyttö ei tunnu pelkäävän vaan haluaakin käpertyä lohikäärmeen viereen peiton alle. Nostan peitteen liepeitä toiseltakin puolelta ja toinenkin haltia pujottelee selkäni taakse peiton alle.

Pieni hetki rauhaa tässäkin talossa ja sitten se taas alkaa. Haltiat innostuvat tökkimään toisiaan taikasauvoillaan ja ennenkuin huomaankaan jahtaavat jo toisiaan pitkin pitkää käytävää edestakaisin kiljuen. Huomaan itsekin kiihtyväni ykkösestä sataan ja karjuvani lohikäärmeenä tyttöjen perään jotka eivät korvaansa lotkauta. Ei jaksa, ei oikeasti jaksa miten kaikki leikit aina tuntuvat päättyvän siihen että kohta joku ulisee jossain kuin hengenhädässä. Ja sitten lopulta huudamme kaikki yhteen ääneen. Komennan kummankin tytön omaan huoneeseensa rauhoittumaan ja nalkutan heille sydämeni kyllyydestä siitä että kun minä sanon jotain niin silloin totellaan ja heti. Ja mieluiten jo ennen kuin ehdin sanoa. Huh, parempi mennä tekemään ruokaa keittiöön ettei nälkäkiukut pääse esille seuraavaksi, totean itselleni ja siirryn keittiöön.

Talossa on jälleen hiljaista. Ainakin hetken.

Kahdestaan sateessa

Sataakohan ulkona vettä, mietin itsekseni. Pääsisiköhän sitä lenkille vielä tänään? Kello on jo vaikka mitä, mutta aikaisemminkaan sitä ei ole ehtinyt kun lapset on pitänyt saada ensin nukkumaan. Onneksi tuo poitsu on jo sen ikäinen että pystyy katsomaan nukkuvien tyttöjen perään.

Ai kun olisi ihanaa saada tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Käydä lenkillä vaikka keskellä päivää tai sitten istua lauantai-iltana terassilla kaikessa rauhassa nauttimassa kylmästä juomasta ja auringon paisteesta. Käydä syömässä jossain aikuisten paikassa, tai shoppailemassa jotain kivaa Jumbosta. Lukea kirjaa kaikessa rauhassa tai pelata miehen kainalossa sudokua. Tehdä kaikkea sitä mitä mieli tekee ilman että joutuu ajattelemaan näitä lapsia. Onhan ne ihania mutta kyllä se harmittaa että muut samanikäisten äidit voivat jo tehdä paljon enemmän kuin minä.

Osaakohan sitä olla enää sen jälkeen kun ei niistä tarvitse huolehtia? Sitten kun ollaan vain kahdestaan miehen kanssa. Mitä ihmettä me teemme sen jälkeen kun päivät eivät ole enää täynnä terapioita ja koulupalavereja? Kun elämä ei enää ole pelkkää alamäestä toiseen matkaamista ja ongelmista selviämistä. Tuleeko sitten tyhjyys vastaan? Tuijotammeko vain toisiamme ja ihmettelemme kuka tuo on kenen kanssa tässä on samassa talossa elänyt viimeiset 20 vuotta?

Ehkä siellä ei kuitenkaan sada, jaksaisikohan se mies vielä lähteä? Olla taas vähän aikaa vaan kahdestaan.

Aika juhlia

"Joko ne tuli, joko ne tuli?!" Kaksi pientä päätä kurkkii ikkunoista. Tätä samaa lausetta on kuunneltu koko päivän. Viimeinen koulupäivä takana ja kaverisynttärit edessä. Kohta talo on täynnä vieraita kun juhlitaan tyttöjen 10-vuotissynttäreitä. Juhlatila on koristeltu ja täytetty ilmapalloilla, värivalot ovat valmiina välkkymään ja kaiuttimet soimaan Robinia.

Jännitys on ihan käsinkosketeltavaa, meillä kaikilla. Jännittää tuleeko vieraita vai jääkö herkut meidän syötäviksi. Kuinka synttärit menevät, saako kukaan raivokohtausta, meneeko kierrokset kuinka yli kun on sokeria veressä ja kova meno päällä. Synttärit ovat aina olleet se päivä jolloin me vanhemmat teemme kaikkemme vahvistaaksemme tyttöjen kaverisuhteita. Jos syntymäpäivillä on hauskaa, ehkä se sitten kantaisi sinne arkeenkin. Jospa näiden syntymäpäivien jälkeen olisi edes yksi kaveri jonka kanssa voisi leikkiä koulun pihallakin. 

Tänään on lupa juhlia, tänään yritetään olla ajattelematta kaikkia niitä vaikeuksia mihin tämä rutiineista poikkeaminen vielä johtaa. Tänään ei ajatella leikkausta, ei adhd:ta, ei koulukiusaamisia. Tänään pidetään hauskaa, arki on vasta huomenna. Tai oikeammin illalla juhlien jälkeen. "Ei vielä, tunti vielä aikaa, ihan rauhassa nyt, kyllä ne vieraat vielä tulee", vastaan tytöille jälleen kerran.

Tyhjä ruutu

Tuijotan tyhjää ruutua edessäni. Sanat jotka tavallisesti niin helposti muodostuvat kirjain kirjaimelta, puuttuvat nyt kokonaan. Jos en saa edes itse selvää omista ajatuksistani, saati tunteista, miten saisin ne purettua sanoiksi jotka edes jollain tavalla olisivat ymmärrettäviä? Olen vain väsynyt, äärettömän väsynyt.  Ja pelkään. Päässäni ei pyöri kuin yksi sana joka peittää alleen kaiken muun:

Aivoleikkaus.

Pullaa ja pelkoa

"Äiti, mua pelottaa se että mun aivoja leikataan", tyttö kuiskaa minulle. Sieltä se nyt tuli vihdoinkin, ensimmäinen kerta kun tyttö puhuu asiasta joka häntä pelottaa. Takana viikkoja räjähdysherkkiä tilanteita, tänäänkin seinältä pudonnut ja sirpaleiksi särkynyt taulu. Pyydän tyttöä tekemään tilaa minulle sänkyynsä. Könyän hänen viereensä, otan tytön kainaloon ja pyyhin kyyneleitä hänen kasvoiltaan. "Sekö sua on tässä koko ajan pelottanut?", kysyn tytöltä. Tytön nyökätessä alan kertomaan että minuakin se pelottaa. Minäkään en halua että hänen päätään leikataan. Kerron miten tähän asti lääkärit ovat sanoneet että sitä ei leikattaisi. Selitän miten hänet nukutettaisiin ja hän ei tietäisi siitä mitään jos se leikkaus tapahtuisi. "Ei kai neulalla?", tyttö kysyy silmät suurina. "Ei neulalla, vaan ne laittaisivat sellaisen maskin sinun kasvoille minkä kautta nukahdat etkä huomaa yhtään mitään". Ehkä se ei nyt ihan totta olisikaan mutta en halua kuitenkaan herättää enempää pelkoja tytön mieleen. Mutta miten jos se leikataan, selviämme siitä kyllä. Ja että muutaman viikon päästä olemme menossa käymään lääkärin luona joka sitten kertoo että mitä tapahtuu. Kertaan vielä myös leikkauksen hyvät puolet ja mitä tapahtuu jos ei leikatakaan.

Sisko kurkkii ovelta että mitä tytön huoneessa oikein tapahtuu. Pyydän hänetkin sängylle, vaikka tyttö pyytääkin etten kertoisi mistä olemme puhuneet. Ehkä on kuitenkin hyvä käydä tämä läpi yhdessä. Kysyn siskoltakin että pelottaako häntä että tyttö leikataan? Siskon nyökätessä kerron saman minkä tytöllekin. Kerron että minultakin on leikattu polvi. Ja mummolta rinta. Ukilta selkä ja enolta kaula. Veljeltäkin kurkku ja korvat. Ja isiltäkin on leikattu silmät kauhistelemme yhdessä tyttöjen kanssa. Sisko muistaa miten hänen ystävältään on leikattu myös päätä. Ja kaikilla on asiat ihan hyvin vaikka leikattu onkin eri paikkoja. Tyttökin pystyy jo hieman hymyilemään. "Lupaathan kertoa minulle jos joku asia alkaa taas pelottamaan?", pyydän tytöltä. "Jutellaan sitten yhdessä taas asiasta, eikös niin." Leivottaisiinko jotain, tytöt pyytävät minulta. Ehkä sitä voisi leipoakin, tulisi ainakin jotain mukavaa tekemistä tällekin päivälle.