Toteutumattomien unelmien hautausmaa

"Niin, ymmärrän kyllä.", takeltelen puhelimeen. "Kiitos kun soitit ja kerroit päätöksestänne." Sinne se meni. Jälleen kerran. Jotain mistä olen toivonut ja haaveillut jo vuosikausia. Toivoin että nyt kun elämämme on uomissaan siihen olisi mahdollisuus. Tunsin että nyt meillä olisi siihen resursseja. Koin että olisin pätevä henkilö varsinkin näiden lasteni takia. Ja kuitenkin meidät tyrmättiin jälleen kerran. Onkohan jossain olemassa toteutumattomien unelmien hautausmaa? Paikka jonne haudataan kaikki ne unelmat joista olen joutunut luopumaan "haastavan kotitilanteen" takia?

Olo tuntuu lohduttomalta. Niin paljon kuin nuo käytävässä möykkäävät mölyapinat antavatkin, se ei riitä tällä hetkellä. Puhutaan kuitenkin Minun Unelmistani. Asioista joita haluaisin ja jotka olisivat mahdollisia ilman näitä rakkaita erityislapsiani. Asioita jotka minulta kielletään yksi kerrallaan vain koska meillä on "haastava kotitilanne". Ovatko minun unelmani liikaa pyydetty? Kuitenkin melkein kaikilla muilla niihin minun unelmiini on mahdollisuus tai sitten he jo elävät niitä unelmiani. Eivät ne niin isoja unelmia ole, ihan tavallisia vain. Osaisikohan sitä lopettaa unelmoimisen? Tai ainakin unelmoida vain asioista jotka ovat mahdollisia? Tai tyytyä tähän kaikkeen hyvään mitä minulla jo on? Ihanat lapset, rakastava aviomies ja onnellinen koti. Tällä hetkellä tuntuu että voisin vain mennä peiton alle piiloon pahaa maailmaa ja unohtaa kaiken.

Kävelen miehen luokse kertomaan uutiset, "me ei päästy siihen mukaan". Mies ottaa minut tiukkaan halaukseen ja silittelee päätäni. "Ei se mitään, itke vain", mies kuiskaa korvaani. Kyyneleet valuvat kuumina pitkin poskiani.

Nostoja ja laskuja

"Miks sä et sitten anna mulle sellaista lääkettä joka toimii?", tyttö kysyy kyyneleet silmissä ja tuskastuneena lääkäriltä. Vain hetki sitten tyttö on kuiskannut lääkärille ettei voi enää käydä rakkaassa harrastuksessa jos hän ei pysty siellä olemaan. Itse huokaisen vieressä. Viimeiset kaksi kuukautta on ollut yhtä tuskaa niin koulussa kuin vapaallakin kun lääkitystä on säädetty. Ensin laskettu, sitten toista nostettu ja jälleen toistakin nostettu. Ensi viikolla ilmeisesti taas toista lasketaan ja toista nostetaan.

Niin, mitä sitten jos harrastuskin joudutaan lopettamaan? Kuinka paljon takapakkia on tullut tämän 2 kuukauden kokeilun takia kun toimiva lääkitys päätettiin vaihtaa? Kuinka kauan kestää että tytön ystävät koulussa oppivat jälleen luottamaan tyttöön ja siihen että mitään ei tapahdu kun tytön hermot menevät? Vai joutuuko tyttö tästäkin kärsimään koko loppuperuskoulun? Kun kerran yhdenlainen maine on tullut niin miten sen siitä saisi muutettua muiden lasten mielissä? Miksi? Ja koska tämä taas saadaan toimimaan?

Kyllähän minä ymmärrän lääkärinkin näkökannan, hän on se joka tätä ajattelee papereiden ja kylmien lukujen kannalta. Meidän perhe vain on se joka joutuu tämänkin kokeilun seuraukset käytännössä kantamaan. "Sitähän me tässä yritetään, saada se oikea lääke sinulle", lohdutan vieressäni pää painuksissa istuvaa tyttöä. "Kyllä se vielä löytyy, ihan varmasti."

Me ja muut

"Kannattaako sitä nyt kaikkea kertoa, ajattele nyt miten vaikuttaa tyttöihin tulevaisuudessa", ääni sanoo puhelimessa. Niinpä, ajattelen hiljaa mielessäni. Hiljaako pitäisi olla? Ihan kuin kyse olisi jostain likaisesta ja kielletystä. Samalla mieleeni tulvii muistoja kaikista niistä sydäntä satuttaneista tapahtumista ja sanoista joita näiden 15 vuoden aikana on riittänyt. "Sinun pitäisi viettää enemmän aikaa lasten kanssa, siitä nämä ongelmat johtuvat", "Tervetuloa juhliimme, ai niin, tämä kutsu on teillä vain aikuisille", "Ei noissa lapsissa mitään vikaa ole, sinä vain kuvittelet", "Etkö sinä osaa kasvattaa lapsiasi?", "Syöttäisit heille sitä ja tätä niin ongelmat poistuvat", "Ettehän ole tulossa kaikkien lasten kanssa?", "Teet vain niin tai näin niin kyllä ne lapset osaavat sitten käyttäytyä", "Kun muistaa vain muutaman kerran muistuttaa niin kyllä ne lapset sitten oppivat", "Kannattiko sitä nyt noin monta lasta tehdä jos ei niiden kanssa jaksa olla?" Ja kaikki ne mulkaisut kaupoissa, ravintoloissa ja muilla julkisilla paikoilla ihan ventovierailta ihmisiltä.

Pitäisikö minun sitten hävetä näitä lapsiani, olla hiljaa ja peitellä sitä mitä meillä tapahtuu ja millaista meillä on? Pitää kulisseja yllä ja lapsia kotona suljettujen verhojen takana vain sen takia että jotkut ihmiset eivät siedä erilaisuutta tai että lähimmäiset häpeävät heitä? Pkle. Ei se minun vikani ole minkälaisia lapsia minulla on. Tai onhan se, periytyviähän nämä ongelmat ovat. Mutta jos puhumalla saan edes hiukan maailmaa suvaitsevaisemmaksi näiden lasten kohdalla ja jos olemalla avoin pystyn tasoittamaan heidän tietään edes hiukan tulevaisuudessa tai jos saan lapset ja muutkin ymmärtämään että siinä että on erilainen ei ole mitään vikaa niin kaikki tämä on hintansa arvoista. Lapseni ovat sen arvoisia.

Verta ja hampaanjuuria

"Verta! Verta! Verta", tyttö huutaa hysteerisenä huoneessaan. Vain hetkeä aikaisemmin sisko oli poistunut huoneesta ovet paukkuen. Komennan tytön lähimpään vessaan ja kävelen itse ripeästi perässä. Tyttö seisoo lavuaarin edessä naama verta valuen ja ulisee. Sitaisen tytön hiukset lenkille ja alan hellästi huuhdella hänen kasvojaan samalla rauhoitellen häntä. Nopean tarkastuksen jälkeen totean että se on vain nenä josta veri valuu. Siskokin saapui roikkumaan oven pieleen. "En mä äiti tahallani sitä tehnyt ja tuo aloitti", sisko tilittää minulle. Niinpä niin, eihän se vika koskaan ole itsessä, vaan aina toisessa. Eikä koskaan mitään ole tahallaan tehty. Vaikka siitä muistutetaan päivittäin että toista ei saa satuttaa, niin miten sitä kuitenkin tapahtuu säännöllisin väliajoin? Kumma juttu.

Koettelen samalla tytön nenänpieltä ja hampaita. Etuhampaat heiluvat ihan selvästi. Huudan miehelle että hänkin tulisi kokeilemaan. Kyllä, kyllä ne heiluvat. "Taisi tulla Haartmanin reissu tälle illalle", mies toteaa. Katson tyttöä joka tuijottaa minua kyyneleisillä suurilla silmillä. "Äiti, putoavatko minun hampaani?", tyttö kysyy minulta ja nyyhkäisee. "Tuskinpa ne siitä mihinkään putoavat, mutta käydään nyt siellä hammaslääkärissä varmuuden vuoksi", vastaan tytölle. Olisi tälle illalle kyllä ollut parempaakin tekemistä, mietin itsekseni.

Menetyksen surua ja piilosilla oloa

"Miten teillä on viime kuukausi mennyt?", lääkärin lempeä ääni kysyy minulta. Vilkaisen tyttöä joka leikkii lattialla ja purskahdan itkuun. Nostan käteni kasvoilleni mutten voi estää kyyneleitä valumasta. Miten voisin saada kerrotuksi lääkärille ne kaikki tunteet, sen miten raskas kuukausi on ollut. Viimeisen vuoden ajan minulla on ollut tyttäreni. Iloinen, empaattinen, jääräpää tyttäreni. Nyt olen kuitenkin saanut hänen tilalleen jälleen kirjainsarjan ja nipun oireita. Kaikki ne asiat jotka peittävät alleen sen todellisen tytön josta näkee enää vain pilkahduksia silloin tällöin. Kirjainsarjan joka aloittaa älämölön kuudelta illalla, joka ei toisaalta pysty keskittymään mihinkään ja toisaalta taas uppoaa siihen omaan maailmaansa niin ettei tiedä missä tässä maailmassa mennään. Oireet joihin kuuluu pinnan katkeaminen pienestäkin asiasta ja suutuspäissään tavaroiden heitteleminen.

Ei minua lohduta tällä hetkellä se, että ehkä se toinen lääke auttaa joskus. Eikä se, että maailma ei lopu tähän. Minä haluaisin vain saada tyttäreni takaisin, sen tyttären joka kysyy minulta miksi itken ja halaa minua. Tai nauraa hervottomasti onnettomille vitseilleni yhdessä kanssani. Siellä se on piilossa kaiken tuon muun alla. Ja kyllä minä sen tytön vielä sieltä kaivan esiin. Minä lupaan.

Raivoa ja tiukkaa halia

"Shh, shh, ei mitään hätää", silittelen minua tiukasti halaavaa ja nyyhkivää tyttöä sylissäni. Nostan tytön pään olkapäältäni ja katson häntä suoraan silmiin. "Mä rakastan sua ihan valtavasti, tiedäthän", sanon tytölle. "Sähän rakastat aina kaikkia", tyttö vastaa minulle. "Mutta mä rakastan just sua ihan valtavasti, kaikesta tästä huolimatta."

Näin nopeasti ne osat vaihtuvat. Viimeisen tunnin ajan se olen ollut minä joka olen pidellyt raivoavaa tyttöä halausotteessa. Maannut sängyssä tytön jalat omien jalkojeni välissä ja tytön kädet tiukasti rintaani vasten omat käteni tytön ympärillä. Kuunnellut miten tyttö raivoaa minulle ja käskee päästämään irti. Valuttanut kyyneleitä tytön hiuksia vasten kun olen yrittänyt estää tyttöä satuttamasta itseään tai minua. Tai hajottamasta huonettaan. Kironnut mielessäni lääkäriä joka on tytön lääkitystä pienentäessään saanut minut taas tähän tilanteeseen. Toivonut ja odottanut että tyttö saa käytyä raivonsa läpi, huudettua kaiken tuskan ja ahdistuksen sisältään.

Nyt väsyttää. Ranteeseen ja kyynärpäähän koskee. Tunnen jomotuksen myös silmäkulmassani mihin tytön pää osui hänen tempoessaan otteessani. Pahinta on kuitenkin se, että myös sydämeen sattuu. Sydämeen  sattuu kun joutuu katsomaan miten pieni tyttö joutuu kamppailemaan itsensä kanssa. Miten pieni tyttö joutuu purkamaan kaiken sen päivän mittaan kertyneen yrittämisen ja kilttinä olemisen ulos yhtenä isona ryöpsähdyksenä kun ei vaan enää jaksa yrittää. Kun joutuu näkemään miten hämmentynyt tyttö itse on omasta käyttäytymisestään, kun hän ei ymmärrä miksi toimii siten kuin toimii.

Tyttö irrottaa otteensa kaulastani ja pyyhkii kyyneleitään. Haluaa mennä katsomaan lastenohjelmia siskojen kanssa. Huokaan, itselläni tulee kestämään paljon kauemmin aikaa toipua tästäkin kerrasta.

Discoilua ja liean päästöä löysemmälle

"Oliko sulla kiva ilta?", kysyn tytöltä kun vihdoin istumme autossa matkalla koulun halloween-discosta kotiin. "Oli.", tyttö vastaa. "Niin minullakin, olen oikein ylpeä sinusta kun ilta meni niin hyvin.", juttelen tytölle ja hymyilen. Kerron miten kivaa oli kun kaikille jäi illasta hyvä mieli, niin tytölle kuin minulle ja isällekin.

Muistelen mielessäni viime vuoden discoa joka päättyi yhdenlaiseen katastrofiin ja aikaiseen kotiinlähtöön. Nyt oli ilta mennyt hyvin, mies oli lähtenyt toisen tytön kanssa aikaisemmin jo kotiin kun tyttö sitä itse pyysi ja toinen tyttö oli jäänyt minun kanssani discoilemaan illan loppuun saakka. Ja melkein loppuun ilta olikin mennyt ihan mallikkaasti. Viimeisen puolen tunnin ajan näkyi että lääkkeen vaikutus oli jo loppunut ja tyttö vietti sen juosten ympyrää koulun salin ympäri. Mutta tappelua ei tullut mistään asiasta, ei kiistaa kavereiden kanssa ja ne muutamat poikien jahtaamisetkin loppuivat siihen kun huomatin rauhallisesta käyttäytymisestä. Pojat kuulemma olivat itse ehdottaneet hippaa. No, mikäs siinä mutta hippaleikki ei ole oikeassa paikassa koulun discossa.

Kotiin tullessa siskot ovat jo nukkumassa ja pikaisten iltapuuhien jälkeen viimeinenkin pieni pää nukahtaa tyynyä vasten. Miehen kanssa istahdamme sohvalle vierekkäin ja käymme vielä pientä kertausta illan kulusta. Ihanaa miten hyvin ilta oli sujunut ja miten teimme oikean päätöksen siitä että toinen tyttö sai jäädä vielä discoon vaikka toinen jo olikin valmis lähtemään kotiin. Miten vaikeaa yleensä on tehdä päätös siitä että antaa tytön yrittää jos vaikka tällä kerralla jokin asia jo sujuisikin hyvin, eikä toimia vain sillä perusteella että kun viimeeksi ei sujunut niin ei se suju nytkään. Miten vaikeaa on yrittää toimia sillä hennolla viivalla jonka alle jäädessä koko loppuillasta tai päivästä tulee katastrofi ja yli päästessä kaikki sujuu hyvin ja tyttö saa onnistumisen kokemuksia jotka sitten kantavat pitkälle. Milloin on oikea aika antaa lisää liekaa ja milloin sitä pitää vielä tiukalla. "No, ainakin tällä kerralla onnistuimme", totean miehelle ja hymyilen hänellekin.