Itkuisia iltapuuhia

"Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun. Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun. Se kuka aloittaa, se hoitaa loppuun..." hoen mielessäni ja nieleskelen jälleen kerran kyyneleitä kun kuuntelen tytön kiljuntaa vessasta. Kuulen miehen rauhoittavan mutta tiukan äänen ja tytön sanat ettei häntä saa kiusata. Mieli tekisi mennä mukaan, halata tyttöä, selittää ettei tarvitse kiljua ja antaa vain asian olla. Puren kuitenkin hammasta ja pakotan itseni istumaan sohvalla. Mies aloitti tämän, joten mies lopettaakin tämän. En vain voi mennä murentamaan miehen tekemisiä ja sanomisia. En vaikka kuinka sattuisi tytön itkeminen. Ja tiedänhän että kyse ei edes ole siitä että tyttö ei haluaisi tehdä niitä iltapuuhia. Hänen on vain pakko purkaa paineet sisältään.

Tyttö ryntää ovet paukkuen ja hysteerisenä huoneeseensa. Huutaa miten ei kestä enää miten häntä kiusataan, miten hän on saanut tarpeeksensa. Mies kävelee rauhassa perässä ja kohta kuulen taas hänen rauhallisen äänensä. Itse en varmaan tänään pystyisi samaan. Hetki vielä huutoa ja sitten pieni ääni sopertaa miehen sylissä miten ei halua mennä enää kouluun. Miten ei halua että pojat enää kiusaavat häntä, nimittelevät, tönivät, lyövät ja potkivat. Satuttavat. Mies muistuttaa jälleen kerran että enää sinne kouluun ei tarvitse mennä, kohta tyttö pääsee uuteen kouluun missä ei enää kiusata häntä. Kuulen miten pieni ääni kysyy että mitä jos siellä uudessakin koulussa kiusataan, mitä jos sielläkään ei tykätä hänestä? Mitä jos hän ei kelpaa, mitä jos hänen tukastaan tai vaatteistaan ei pidetä? Miten hän haluaisi olla muodikas, mutta on vain tällainen tavallinen. Kyyneleet valuvat pitkin poskiani. Miksi en tehnyt jotain aikaisemmin? Miksi annoin kaiken sen kiusaamisen jatkua liian pitkään? Kuinka pitkään tyttö joutuu kärsimään tästäkin asiasta? Onneksi mies on paikalla, selittämässä tytölle että uudessa koulussa asiat tulevat olemaan hyvin. Kukaan ei kiusaa ja ihan varmasti tyttö hyväksytään siellä sellaisena kuin hän on. Miten opettajat varmasti uudessa koulussa pitävät huolta siitä ettei kukaan enää satuta.

Pikku hiljaa keskustelu rauhoittuu, äänet vaimenevat. Mies tulee uupuneen näköisenä huoneesta luokseni sohvalle ja halaan häntä pitkään. Kyllä se tästä, suunta ei voi olla kuin parempaan, lohdutan.

Sinä olet minun siskoni

"Sinä olet minun siskoni, en tahdo että kilpailumme jatkuu, sydämeni murtuu... " tyttö laulaa vieressäni ja katsoo puhelimen youtubesta videota samalla. Itse ajan autoa ja yritän pysytellä omalla kaistalla kun silmät ovat täynnä kyyneleitä. Olen jo pitkään yrittänyt saada tytöt kuuntelemaan tuota kappaletta. Ymmärtämään musiikin voimalla sen mihin sanoilla ei pysty. Ymmärtämään että sisko on jotain paljon tärkeämpää kuin muut ympärillä olevat kaverit.

Miksi pitää aina tapella joka asiasta, miksi pitää tuntea että toinen saa aina jotain parempaa kuin itse ja miksi pitää aina tuntea että toinen on parempi. Miksi pieni pää ymmärtää että jos toinen on hyvä, toisen on pakko olla silloin paha. Millä selittää toiselle että vaikka siskoa kehutaan niin se ei tarkoita sitä ettemme rakasta häntä ihan samalla tavalla kuin siskoakin. Ja miten sanoittaa pieneen päähän se että vaikka äiti ja isä välillä ovatkin vihaisia se ei tarkoita sitä ettemme rakastaisi häntä ihan yhtälailla. Että vaikka päivät ovat täynnä niitä negatiivisia asioita ja kiukkua ja huutoa, tyttö on hyvä ihan sellaisenaan. Että me hyväksymme ja rakastamme häntä sellaisena kuin hän on. Mikä tekee sen että aina kaikessa on oltava paras? Jos ei ole paras niin ei ole mitään?

Paljon kysymyksiä ja ei yhtään vastausta mietin. Tuskin monessakaan perheessä sanotaan lapselle niin usein että häntä rakastetaan. Kehutaan kaikesta pienestäkin onnistumisesta, siitä että on saanut laitettua vaatteet naulakkoon tai vedettyä vessan siellä käytyään. Kerrotaan kuinka ylpeitä olemme ja pidetään palkintotaulukkoa hyvin menneistä asioista ja lyödään yläviitosta. Ja silti, mistä tulee se tunne ettei kelpaa? Ettei äiti ja isä rakasta. Että on pakko kilpailla oman siskonsa kanssa kaikesta.

Tyttö laulaa viimeisiä aa-atteluja vieressä ja kappale hiljenee. "Haluatko kuulla sen uudelleen?", kysyn. "En mä", tyttö vastaa ja siirtyy pelaamaan mahjongia. No, ehkä huomenna. Huomenna on jälleen uusi päivä.

Alun sanat ovat Laura Närhen kappaleesta Siskoni feat. Erin.

Hiljaisuutta ilmassa

"Mitenkäs teillä on kotona mennyt?" Lääkäri kyselee kun olemme tytön kanssa vastaanotolla, tapaamisessa mukana on myös toimintaterapeutti ja psykologi. Mietin hetken päässäni mitä vastaisin. Pitäisikö liioitella asioita jotta asiat etenisivät nopeammin? Pitäisikö vähätellä ettei tulisi sitä kuvaa ettemme pärjää kotona näiden rakkaiden lapsosiemme kanssa? Mikä on oikea vastaus? Onko sellaista? Meneekö meillä hyvin? Mitä on hyvin? Vai huonosti? Mitä on huonosti? Mihin meidän perheemme tilannetta pitäisi verrata?

Tyttö rakentelee edessäni geomageilla tornia ja katson häntä. Mietin kuinka suoraan voin hänen edessään tilanteesta puhua? Voinko mainita siitä miten välillä päässäni ei pyöri muuta kuin se että pitäisikö lapset antaa jonkun muun kasvatettavaksi koska itsestäni tuntuu siltä etten osaa enkä pysty siihen. Voinko kertoa miten raivostuttavaa on kun mainitsen samasta asiasta ei viittäkymmentä vaan viidettä tuhatta kertaa, vai kuinka monta kertaa päivittäisestä toiminnosta ehtii kahdeksan vuoden aikana muistuttaa kun joka kerta siitä sanoo viisi kertaa? Kerronko kuinka väsyneitä välillä olemme siihen että joudumme koko ajan olemaan kuulolla kotona, miten emme voi hetkeäkään uppoutua lehden lukuun tai ruuan laittoon koska joudumme tunnustelemaan ilmaa missä mennään, mitä lapset tekevät, puhuvat ja koska tilanne räjähtää käsiin.

Vai kerronko niistä hyvistä hetkistä, siitä kun tyttö makaa päälläni sängyllä ja silittelee kasvojani ja kertoo miten minusta tulisi hyvä presidentti koska olen niin välittävä. Tai miten hän on isän kanssa piirtänyt paperille kuvan koko perheestä ja innosta puhkuen kirjoittanut meidän kaikkien nimet horjuvin tikkukirjaimin jokaisen perheenjäsenen  yläpuolelle. Kuinka lapset leikkivät yhdessä softista käytävässä, isoin pitäen huolen pienimmästä.

Lopulta kerron sen mitä minulta odotetaan. Raskastahan tämä on, tappeluja ja raivokohtauksia on paljon, tyttö ei pysty istumaan paikoillaan ruokapöydässä ja läksyjen teko on yhtä tuskaa. Lyhyt ja tiivis yhteenveto joka kertoo kyllä sen mitä on pinnalla, mutta jättää kaiken muun leijumaan hiljaisuutena ilmaan. Lopputulos on kuitenkin toivottu, saamme mitä haluamme. Lähetteen terapiaan ja lääkkeen kokeilun. Aikaa hetken huokaisuun ennen seuraavaa hoitopalaveria toisen tytön asioista.

kyynel silmässä

”Olisiko sinulla hetki aikaa, haluaisin jutella tyttärestäsi?” Sanat, jotka olin kuullut niin monta kertaa aikaisemminkin. Sanojana tällä kertaa vain tyttöni harrastuksen valmentaja. Seuraavaksi sain kuulla miten he ovat neuvottomia tyttäreni kanssa, miten hän vaatii koko ajan huomiota ohjaajilta, miten hän kiipeilee pitkin salin seiniä, ei usko ohjaajaa, ei kestä pettymyksiä, ei halua tulla harjoituksiin, ei sitä eikä tätä.

Yritän parhaani mukaan puolustaa tytärtäni, selittää että se on aivan normaalia käytöstä erityislapselta. Selitän mikä temppu voisi toimia ja miten hänelle tulisi puhua. En voi sille mitään että ääneni alkaa väristä ja kyynel nousee silmään. Yritän räpytellä niitä pois, pysyä tyynenä vaikka mieli tekisi purskahtaa itkuun. Kuuntelen miten ohjaaja selittää että ryhmästä ollaan tekemässä kilparyhmää koska tyttöjen taso on niin hyvä ja miten toinen ryhmä voisi olla parempi tytölle vaikka siitäkin kyllä ollaan tekemässä kilparyhmää.  Ja miten on hyvä ettemme ole ehtineet maksaa jäsenmaksua jos tästä ei nyt kuitenkaan tule sitten mitään.

Miten minä tästä tytölle puhun? Katson hänen pettyneitä kasvojaan kun hän ei osannutkaan olla niin kuin harjoituksissa olisi tullut olla. Miten olisi pitänyt käyttäytyä paremmin, jaksaa kuunnella ohjaajia paremmin ja olla parempi kuin hän onkaan. Ja hän kun on kaksi vuotta jo jaksanut kärttää tämän harrastuksen aloittamista ja minä olen sitä jarruttanut, ajatellut ettei hän vielä kykene siihen. Olin naiivisti ajatellut että kun avoimesti puhun tytön vaikeuksista ja siitä että hän on erityislapsi, hänet otettaisiin huomioon ja mietittäisiin yhdessä mikä on hänelle sopiva ryhmä ja paikka harrastaa. Ja kuitenkin kaikki mitä minulle luvattiin ennen aloittamista olikin vain hienoja sanoja nettisivulla, käytännössä hän jäi muiden tavallisten lasten ja kilpailun  jalkoihin.

Katson miten tyttö potkiskelee kiviä harjoituspaikan pihalla. Eihän tässä mitään, lähdetään kotiin. Tartun pieneen käteen ja puristan sitä hellästi.

Rauhanneuvotteluja koulun pihalla

Tyttö ilmestyy koulun katoksen takaa itkien hysteerisesti, "äiti, äiti, pojat kiusaa taas, mä en enää ikinä tuu kouluun." Halaan tyttöä, silittelen päätä ja kyselen tytöltä mitä nyt oli tapahtunut. Tyttö niiskuttaa miten pojat olivat jahdanneet häntä sadeveden syöksyputken kanssa ja uhanneet hakata. Kysyn poikien nimiä ja käsken tytön autoon odottamaan. Ei voi mitään, tämä asia täytyy selvittää ennen kuin voimme jatkaa matkaa terapiaan. Huomaan muutaman pojan kuikuilevan katoksen takaa ja lähden kiertämään sitä. Toiselle puolelle ehdittyäni muut pojat huolestuneena jo ilmoittavat että He eivät ole mitään tehneet ja vaan kyseessä on Toinen Poika. Tuttu nimi jo entuudestaan, valitettavasti. Huomaan pojan lippalakin vilkkuvan jo kaukana pihan toisella puolella. Luokan avustaja sattuu paikalle ja lupaa tuoda pojan takaisin.

Ei aikaakaan kun edessäni seisoo pieni poika silmät pälyilevänä lippalakin alla. Kyykistyn pojan tasolle ja totean hänen varmaan jo tietävän että on tullut tehtyä vähän tuhmia. Huomaan miettiväni itsekseni mikä taktiikka olisi hänen tapauksessaan paras. Pieni pää nyökkää ja pyytää vieressä seisovalta tytöltä anteeksi. Mieleni tekisi olla kuin leijonaemo ja puraista pää poikki tuolta kakaralta. Yritän kuitenkin pysytellä rauhallisena ja sanon pojalle että antaa olla viimeinen kerta kun tekee noin tytölleni.  Katson poikaa suoraan silmiin ja totean että tämän kiusaamisen täytyy nyt loppua tähän. Kehun poikaa fiksuksi pojaksi jonka kyllä pitäisi ymmärtää mitä saa tehdä ja mitä ei. Lupaan vielä puhua omalle tytölleni joka ei suinkaan ole aina se viaton osapuoli että pysyy kaukana pojasta ja vannotan poikaa lupaamaan vastaavaa tytöstäni. Lopuksi lyömme vielä kättä päälle. Näen miten pienet hartiat rentoutuvat ja juttukin alkaa jo harhautua muille teille.

Mietin miten joku toinen olisi ottanut tilanteen, olisiko sittenkin pitänyt viedä asiaa eteenpäin opettajalle ja rehtorille? Viime talvena olin paljon tiukempi eräälle toiselle pojalle joka kiusasi tyttöäni. Lupasin silloin  itselleni että joka maanantai ja keskiviikko kun haen tyttöäni hänen terapiaansa, annan huomiota tuolle  pojalle. Nyt sitten näköjään kahdelle pojalle. Ensimmäinen ainakin lopetti kiusaamisen ja sain luotua häneen aivan omanlaisensa suhteen. Mies sitä ihmettelikin kun satuimme törmäämään poikaan muualla, kyseli minulta mitä ihmettä oikein teimme pojan kanssa? Olimme kuulemma hipeltäneet toistemme sormia kun juttelimme. Naurahdan itsekseni, mies raukka oli luullut sitä joksikin salaiseksi tervehdykseksi. Huomiotahan nuo pojat kaipaavat, sitä että joku oikeasti huomaa heidät ja kysyy miten heillä menee. Miten se voikaan olla niin pienestä asiasta kiinni? Ehkä tästäkin vielä jotain tulee, ajattelen ja nousen autoon. Taidetaan olla jo myöhässä terapiasta.

Äitiä ikävä

Hörpin kaikessa rauhassa aamuteetäni ja suunnittelen päivän työkuvioita kun puhelin värisee pöydällä. "Onko siellä tytön äiti?" Vieras ääni kysyy ja esittelee itsensä lähikoulun rehtoriksi. Sama ääni jatkaa ja kertoo että heillä on ollut koulussa "pieni" tilanne, tyttö on saanut rehellisen itkupotkuraivarin ja rehtori toisen opettajan kanssa ovat joutuneet pitelemään raivoavaan tyttöä kiinni melkein tunnin. Toinen on istunut jalkojen päällä ja toinen pidellyt ylävartaloa. Puhelun taustalla kuuluu tytön lohduton nyyhkytys. Rehtori antaa puhelimen tytölle ja pieni ääni itkee korvaani miten hänellä on ikävä minua ja kaikki koulussa ovat ilkeitä hänelle. Puhelin siirtyy takaisin rehtorille ja lupaan käydä koululla selvittämässä asiaa.

Koululle ajellessani mietin itsekseni että nytkö se jo taas alkaa. Kuherruskuukausi koulun kanssa on selvästi ohi ja arki palannut kuvioon. Johan sitä koulua on 2 viikkoa jo kestänytkin. En millään jaksaisi, jotenkin sitä toivoi että tämä lukuvuosi olisi helpompi kuin edellinen. Ja tässä sitä taas ollaan, selkkauksia selvittämässä. Heti ulko-ovella tyttö juoksee minua vastaan, kyyneleet silmissä ja halaa tiukasti. Siirrymme rehtorin huoneeseen keskustelemaan. Ei, kyllä meillä kaikki kotona on ihan hyvin. Juu, oltiin reissussa viime viikolla ja kyllä, olin töissä viikonloppuna jälleen yöt. Kuulen ääneni selittelevän jälleen kerran rehtorille perheemme tilannetta. Tyttö kieppuu vieressä tyytyväisenä kun sai minut tulemaan paikalle. Naama alkaa vääntyä uudelleen mutruun kun kerron että en voi ottaa tyttöä mukaan kotiin ja joudun itsekin jatkamaan töitä. Kyllä se siitä, halitellaan sitten kotona koulun jälkeen kun nähdään.

Vielä pitäisi käyttää toista tyttöä terapiassa ja käydä neuvottelu toisen tytön asioista sairaalan lastenpsykiatrisen poliklinikan ihmisten kanssa. Ja tehdä ne työt. Väsyttää. Miten helppoa olisikaan jos koulun yhteydenotot liittyisivät vain siihen että vanhempainilta on siihen ja siihen aikaan ja silloin ja silloin juhlitaan joulujuhlia. Katkeruus nostaa päätään, ei ole helppoa näiden kakaroitten kanssa. Noh, kyllä se siitä, halitellaan sitten kotona.

Häpeää huoltoasemalla

"Tule pois sieltä, et varmasti voi olla alle 9-vuotias." Eräs nainen sanoo tytölleni huoltoaseman leikkipaikalla kun saavun noutamaan tyttöä mummola-reissulta. Katson kysyvästi mummoon ja mummo selittää miten tyttö on pitänyt jöötä muille lapsille leikkipaikalla ettei laskisi heidän päällensä liukumäessä. Nainen vaikuttaa kuitenkin tuohtuneelta. Ei, tyttö ei ole satuttanut muita, ei huutanut, hän on vain komentanut muita lapsia. Ilmeisesti sekin on ollut sitten liikaa naiselle. Tiedänhän minä että meidän perheessä normaalin rajat ovat hieman venyneemmät kuin muissa perheissä. Me olemme tyytyväisiä jos mikään ei ole hajonnut, ketään ei ole sattunut ja kaikki ovat elossa meidän paikalla olon jälkeen (emmekä saa laskua peräämme hajonneista asioista).

Ensimmäinen ajatus mielessäni on kuva siitä miten tuo nainen päivittää illalla Facebookiin miten kauheita lapsia leikkipaikoilla onkaan. Eivätkö heidän vanhempansa osaa kasvattaa heitä? Miksi ihmeessä tuollaiset lapset yleensäkin päästetään leikkipaikoille? Eikö muita lapsia tulisi suojella näiltä huonosti käyttäytyviltä lapsilta? Ja missä hänen vanhempansa ovat kun eivät vahdi lastaan? Nainen kysyykin tätä tytöltä ja tyttö osoittaa sormellaan minua naisen selän takana. Nainen ei kuitenkaan vaivaudu edes vilkaisemaan selkänsä taakse. Mietin pitäisikö minun puuttua asiaan, mennä selittämään ventovieraalle naiselle että tyttö todellakin on koostaan huolimatta 8-vuotias ja myös oikeutettu leikkimään paikalla. Kertoa että tyttö on erityislapsi jolla on vaikeuksia  sosiaalisessa käyttäytymisessä ja että naisen tulisi olla onnellinen siitä että tyttö on hoitanut asiaansa sanallisesti, vaikkakin kömpelösti, eikä mennyt vain tönimään muita lapsia pois tieltä mikä sekin olisi ollut mahdollista.

Hävettää. Ei tytön käytös, vaan omat ajatukseni. Miksen voi olla vain ylpeä siitä että tyttö on ollut muiden lasten joukossa meidän mittapuulla nätisti. Miksi ensimmäinen asia mitä mietin on se mitä tuo vieras nainen ajattelee minun lapsestani ja miksi se on minulle niin suuri asia mitä hän mahdollisesti kertoo minun lapsestani muille ihmisille. Mitä merkitystä sillä on mihinkään asiaan minun maailmassani. Minä ja tytölle kaikki tärkeät ihmiset tiedämme kuka lapseni on ja millainen hän on, sen täytyy riittää olkoot muut ihmiset sitten mitä mieltä tahansa lapsestani.

Tyttö suorastaan lentää luokseni halaamaan minua. "Äiti, mulla on ollut ikävä sua!" Silitän tytön päätä ja kerron että on ollut oikein huolehtia siitä ettei kukaan jää alle kun laskee liukumäestä. Otan tyttöä kädestä ja kävelemme yhdessä ostamaan isot jäätelötötteröt vieraan naisen katsellessa peräämme.