kyynel silmässä

”Olisiko sinulla hetki aikaa, haluaisin jutella tyttärestäsi?” Sanat, jotka olin kuullut niin monta kertaa aikaisemminkin. Sanojana tällä kertaa vain tyttöni harrastuksen valmentaja. Seuraavaksi sain kuulla miten he ovat neuvottomia tyttäreni kanssa, miten hän vaatii koko ajan huomiota ohjaajilta, miten hän kiipeilee pitkin salin seiniä, ei usko ohjaajaa, ei kestä pettymyksiä, ei halua tulla harjoituksiin, ei sitä eikä tätä.

Yritän parhaani mukaan puolustaa tytärtäni, selittää että se on aivan normaalia käytöstä erityislapselta. Selitän mikä temppu voisi toimia ja miten hänelle tulisi puhua. En voi sille mitään että ääneni alkaa väristä ja kyynel nousee silmään. Yritän räpytellä niitä pois, pysyä tyynenä vaikka mieli tekisi purskahtaa itkuun. Kuuntelen miten ohjaaja selittää että ryhmästä ollaan tekemässä kilparyhmää koska tyttöjen taso on niin hyvä ja miten toinen ryhmä voisi olla parempi tytölle vaikka siitäkin kyllä ollaan tekemässä kilparyhmää.  Ja miten on hyvä ettemme ole ehtineet maksaa jäsenmaksua jos tästä ei nyt kuitenkaan tule sitten mitään.

Miten minä tästä tytölle puhun? Katson hänen pettyneitä kasvojaan kun hän ei osannutkaan olla niin kuin harjoituksissa olisi tullut olla. Miten olisi pitänyt käyttäytyä paremmin, jaksaa kuunnella ohjaajia paremmin ja olla parempi kuin hän onkaan. Ja hän kun on kaksi vuotta jo jaksanut kärttää tämän harrastuksen aloittamista ja minä olen sitä jarruttanut, ajatellut ettei hän vielä kykene siihen. Olin naiivisti ajatellut että kun avoimesti puhun tytön vaikeuksista ja siitä että hän on erityislapsi, hänet otettaisiin huomioon ja mietittäisiin yhdessä mikä on hänelle sopiva ryhmä ja paikka harrastaa. Ja kuitenkin kaikki mitä minulle luvattiin ennen aloittamista olikin vain hienoja sanoja nettisivulla, käytännössä hän jäi muiden tavallisten lasten ja kilpailun  jalkoihin.

Katson miten tyttö potkiskelee kiviä harjoituspaikan pihalla. Eihän tässä mitään, lähdetään kotiin. Tartun pieneen käteen ja puristan sitä hellästi.