Tyttö ilmestyy koulun katoksen takaa itkien hysteerisesti, "äiti, äiti, pojat kiusaa taas, mä en enää ikinä tuu kouluun." Halaan tyttöä, silittelen päätä ja kyselen tytöltä mitä nyt oli tapahtunut. Tyttö niiskuttaa miten pojat olivat jahdanneet häntä sadeveden syöksyputken kanssa ja uhanneet hakata. Kysyn poikien nimiä ja käsken tytön autoon odottamaan. Ei voi mitään, tämä asia täytyy selvittää ennen kuin voimme jatkaa matkaa terapiaan. Huomaan muutaman pojan kuikuilevan katoksen takaa ja lähden kiertämään sitä. Toiselle puolelle ehdittyäni muut pojat huolestuneena jo ilmoittavat että He eivät ole mitään tehneet ja vaan kyseessä on Toinen Poika. Tuttu nimi jo entuudestaan, valitettavasti. Huomaan pojan lippalakin vilkkuvan jo kaukana pihan toisella puolella. Luokan avustaja sattuu paikalle ja lupaa tuoda pojan takaisin.
Ei aikaakaan kun edessäni seisoo pieni poika silmät pälyilevänä lippalakin alla. Kyykistyn pojan tasolle ja totean hänen varmaan jo tietävän että on tullut tehtyä vähän tuhmia. Huomaan miettiväni itsekseni mikä taktiikka olisi hänen tapauksessaan paras. Pieni pää nyökkää ja pyytää vieressä seisovalta tytöltä anteeksi. Mieleni tekisi olla kuin leijonaemo ja puraista pää poikki tuolta kakaralta. Yritän kuitenkin pysytellä rauhallisena ja sanon pojalle että antaa olla viimeinen kerta kun tekee noin tytölleni. Katson poikaa suoraan silmiin ja totean että tämän kiusaamisen täytyy nyt loppua tähän. Kehun poikaa fiksuksi pojaksi jonka kyllä pitäisi ymmärtää mitä saa tehdä ja mitä ei. Lupaan vielä puhua omalle tytölleni joka ei suinkaan ole aina se viaton osapuoli että pysyy kaukana pojasta ja vannotan poikaa lupaamaan vastaavaa tytöstäni. Lopuksi lyömme vielä kättä päälle. Näen miten pienet hartiat rentoutuvat ja juttukin alkaa jo harhautua muille teille.
Mietin miten joku toinen olisi ottanut tilanteen, olisiko sittenkin pitänyt viedä asiaa eteenpäin opettajalle ja rehtorille? Viime talvena olin paljon tiukempi eräälle toiselle pojalle joka kiusasi tyttöäni. Lupasin silloin itselleni että joka maanantai ja keskiviikko kun haen tyttöäni hänen terapiaansa, annan huomiota tuolle pojalle. Nyt sitten näköjään kahdelle pojalle. Ensimmäinen ainakin lopetti kiusaamisen ja sain luotua häneen aivan omanlaisensa suhteen. Mies sitä ihmettelikin kun satuimme törmäämään poikaan muualla, kyseli minulta mitä ihmettä oikein teimme pojan kanssa? Olimme kuulemma hipeltäneet toistemme sormia kun juttelimme. Naurahdan itsekseni, mies raukka oli luullut sitä joksikin salaiseksi tervehdykseksi. Huomiotahan nuo pojat kaipaavat, sitä että joku oikeasti huomaa heidät ja kysyy miten heillä menee. Miten se voikaan olla niin pienestä asiasta kiinni? Ehkä tästäkin vielä jotain tulee, ajattelen ja nousen autoon. Taidetaan olla jo myöhässä terapiasta.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti