Vain hymyn tähden

"Mä haluun ekana" tyttö huutaa jo matkalla keittiöön. "Mä haluun ekana ruokaa!" "Miks toi saa aina ekana?" tyttö osoittaa sormella pikkusiskoa ja kysyy minulta tätä. "Koska hän oli ensimmäisenä keittiössä", vastaan tytölle ja jatkan selittämällä että tämä ei ole mikään kilpailu ja siinä järjestyksessä jokainen saa ruokaa kuin tulee sitä ottamaan ja että sitä riittää kyllä kaikille. Ojennan lautasen pikkusiskolle joka kävelee ruokapöydän ääreen sillä aikaa kun annan tytölle ruokaa. "Toi hymyilee  mulle, miks se hymyilee mulle?", huutaa tyttö. Ennen kuin huomaan, tyttö lyö nyrkillä pikkusiskoa päähän ja marssii vessaan ja lukitsee itsensä sinne.

Jään tyrmistyneenä katsomaan tapahtunutta. Pikkusisko alkaa itkeä pöydän ääressä ja tunnen miten tunne kuohahtaa sisälläni. Ryntään tytön perässä ja huudan hänelle suljetun oven lävitse. "Miten kehtaat! Miten kehtaat lyödä toista vain sen takia että se hymyilee?! Mitä jos mä löisin sua joka kerran kun sä hymyilet kotona!" Tyttö on hiljaa oven takana eikä reagoi huutooni mitenkään. Kuohunta sisälläni jatkuu ja huudan pahaa oloani kaikille ketä lähellä sattuu olemaan, pikkusiskolle ja toiselle tytölle. Toinen tyttö katsoo kyynelsilmin minua ja kysyy minulta "Miksi sä mulle huudat, mä en ole tehnyt yhtään mitään?". Hän nousee ylös ja kävelee huoneeseensa. Hyvä minä, hyvä suoritus jälleen kerran. Tosi aikuista toimintaa. Haen oman lautaseni ja alan hiljaa syömään ruokaa pikkusiskon vieressä. Toinen tyttö saapuu takaisin keittiöön ja hakee lautasensa. "Anteeksi että huusin sulle. Sä et ollut ansainnut sitä että mä huudan.""Ei se mitään, ei se haittaa", tyttö vastaa minulle. "Kyllä se haittaa, mun ei pitäisi huutaa sulle." Ei kyllä pitäisi huutaa kenellekään. Koskaan.

Vertailun vuoksi

"Onkohan se ottanut lääkettään, kun silmät pyörii päässä taas?", mies kysyy minulta odottaessaan omaa suihkuvuoroaan. Minua itkettää. En millään jaksaisi. En jaksaisi aina puolustella lasta miehelle. "On se ottanut, tää lääke ei toimi niin ettei pyörisi. Se sanoi mulle että on ottanut.", totean miehelle takaisin. Minua itkettää. Miten ihmeessä saisin miehen muistamaan että toinen on erityinen. Ei siltä voi vaatia samaa kuin muilta. Ei se pysty siihen. Eikä kykene. Ja minä en ole pystynyt. En ole pystynyt ohjaamaan toista niin että se osaisi toimia. En ole pystynyt olemaan läsnä. En ole pystynyt olemaan se äiti joka auttaa niin että toinen nyt osaisi. Kaikki aika on mennyt kaikkeen muuhun paskaan jota elämä on eteen tuonut. Ja nyt ollaan tässä. Toisen pitäisi, mutta ei vaan pysty. Ja minä suren, suren menetettyä aikaa jota nyt yritän kuroa kiinni kun on melkein jo myöhäistä.

"Ai sitä sinä suunnittelet? Miten sinne haetaan, vai pääseekö sinne suoraan?", mies utelee toiselta kundilta tulevaisuuden suunnitelmia. Siltä jolta kaikki on onnistunut vaikka elämä ei niin helppoa ole ollutkaan. Kundilta joka on pärjännyt kaikesta huolimatta. Kundilta joka ei ole erityinen. Kundilta jolla on kaikki se mistä toinen vain haaveilee. Ja minä olen onnellinen siitä että tämä toinen on hengissä. Muusta en uskalla edes haaveilla, kunhan nyt pysyisi hengissä. Koputan hiljaa huoneen ovelle. "Oothan ottanut jo lääkkeen?", kysyn varovasti ovelta. Pää nyökkää pimeässä. "No hyvä, me ollaan nyt menossa nukkumaan. Hyvää yötä.""Hyvää yötä, äiti."

Kodin vanki

"Äiti, mä oon (et kyllä usko) käyny ruokakaapilla kauan sitte, mut mä KADUN ihan hirveesti, voitko ikinä antaa mulle anteeksi? 'T: tyttö puolikuollut", katson tekstiviestiä kännykän ruudulla. Olen nuorimmaisen luokan kanssa retkellä ja hetki ei todellakaan olisi hyvä tällaiseen. Tytöllä on ollut pitkän aikaa tapana käydä kaapilla syömässä kaikki mitä irti lähtee. Myös sellaiset joita ei olisi tarkoitettu syötäväksi ilman valmistamista. "Saat anteeksi mutta älä syö enää.", vastaan hänelle.

Tyttö: "Ok, mut mä en mee kouluun TÄN näkösenä = :'( " "Mä oon TOSI hirvee lapsi :'( "

Minä: "Nyt sinne kouluun vaan. Se tasottuu kyllä ennen koulua se sun naama."

Tyttö: "Ei se tasotu ku mä itken ja häpeen itteäni nyt KU ISKÄ MOLLAS MUA HIRVEESTI"

Minä: "Rauhotut vaan nyt."

Tyttö: "No kun mua hävettää, harmittaa itkettää, sattuu, särkee, mollaan itteäni ja ynnä muuta :'( "

Minä: "Nyt vaan rauhotut. Puhutaan kun mä tuun kotiin."

Tyttö: "Ok, mä ootan + mä sain sit jo "Äitikin on varmasti tosi ylpee susta" saarnan"

Minä: "Nyt rauhassa vaan. Mä en ole vihanen sulle."

Tyttö: "Hyvä tietää, mut iskä jatkaa 99% varmuudella saarnaansa ku tulee kotiin?"

Minä: "Ei jatka."

Tyttö: "Ei vaikka edellisillä kerroilla? =( ""Mä vihaan ku se töni ja mollas mua tänään! MÄ VIHAAN sitä et lapsille ei anneta samanlaista tasa arvoa ku aikuisille!"

Minä: "Nyt oikeesti ihan rauhassa siellä. Alkaa mennä ihan yli."

Tyttö: "Ok"

Syvä huokaus. Miksi aina kaikki kriisit iskevät silloin kun minä en ole paikalla? Hetken päästä kuulen kuinka kännykkä piippaa uudelleen taskussa. Se on näköjään soinutkin mutta en ole metelissä kuullut sitä. Tällä kertaa vuorossa on toinen tyttö."Tuu kotiin!!! Tyttö hajoitti mun, MUN omaisuutta enkä osaa korjata enkä löydä osia!!!  :'(  :'(  :'( " Valitsen tytön numeron kännykästä ja yritän saada selvää puheesta hänen vastatessaan. Jotain että toinen on heittänyt toista ja sitten vielä jotain muuta? "Kuuntele, kuuntele mua", yritän hokea puhelimeen. "Kuuntele nyt, kuunteletko sä? Nyt sä pysyt omassa huoneessa ja toinen menee omaan huoneeseen. Pysytte siellä huoneissanne siihen saakka että mä tuun kotiin. Ette tappele, ettekä tee mitään asiaa toisen huoneeseen. Kuulitko sä?" Pyydän tyttöä antamaan puhelimen toiselle ja toistan samat sanat. "Mä olen tulossa, nyt ootte rauhassa siellä. Mä oon tulossa." Tänään pysytäänkin sitten kotona loppupäivä.

Kutsu

"Täällä tuli joku kirje kaupungiltakin, mikähän tää on", juttelen miehelle puhelimessa samalla kun avaan päivän postia työpöydän äärellä. Mies soittaa minulle joka päivä aina lounaan jälkeen ihan muuten vaan, siitä on tullut ihana tapa näiden kaikkien vuosien aikana.

Jään tuijottamaan avattua kirjettä. Nyt se tuli, odotettu kirje jo toisiin jatkotutkimuksiin. Katson päivämäärää, joulukuun alussa. Ei onneksi mene sen pidempään. Saman verran kuin edellisiinkin tutkimuksiin mennessä. Vaikka ne sitä ihmettelikin silloin tutkimusta tehdessä miten minä sinne niin nopeasti pääsin kun normaalisti jono on paljon pidempi. Mutta miksi tämä kutsu on paljon isompaan  tutkimukseen kuin mitä oli lääkärin kanssa puhuttu?, ihmettelen samalla kun kerron miehelle mitä asiaa kirje koskee. Jotenkin tässä oli jo ehtinyt taas tuudittautua valheelliseen uskoon siitä että mitään ei ole vialla. Ihan niin kuin edelliselläkin kerralla kun ensimmäiset testit tulivat negatiivisina takaisin ja annoin jo itseni hengähtää helpotuksesta että eihän tässä mitään hätää ole. Ja sitten lähtikin iso pyörä pyörimään kun seuraavat olivatkin positiivisia. Vaikka kyllähän minä sen tiesin. Näkihän sen paljaalla silmälläkin että ei tässä kaikki kunnossa ole. Ja nyt aletaan jälleen odottaa. Merkataan päivä kalenteriin, katsotaan päivät milloin täytyy aloittaa jo tutkimukseen valmistautuminen ja tunnetaan miten pinna kiristyy päivä päivältä kun toivoo parasta ja pelkää pahinta. Mitä jos siellä tällä kertaa tuleekin huonoja uutisia. Todella huonoja. Vaikka edellisissä tutkimuksissa ne jo suljettiinkin pois. Onhan se nähty että meidän perheessä kaikki on mahdollista, myös se mahdoton.

"Mä laitan päivän työkalenteriin ylös", mies toteaa linjan toisessa päässä. Hän tietää jo että joutuu olemaan kotona sen päivän kun minä en saa ajaa autoa tutkimuksessa annettujen lääkkeiden takia. Onhan tämä käyty läpi jo kerran. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Päivä kerrallaan.

Vuosipäivän hiljaisuus

"Pyhän Laurin kirkon rakentamisajankohtana pidetään..." kuulen oppaan selostavan hiljaa selkäni takana turisteille kirkon historiaa. Istun kirkon toisessa penkkirivistössä ajatuksissani ja katselen kuorin lasimaalausta. Vuosi sitten näihin aikoihin valmistauduimme lähtemään sairaalasta tytön leikkauksen jälkeen kotiin. Muistelen mielessäni onnellista tunnetta siitä että leikkaus ja sairaalassaolo on ohi. Ajatuksia paremmasta tulevaisuudesta. Ja pelkoa siitä mitä seuraavaksi tapahtuu. 

Katastrofi kerran vuoteen, niinhän tässä ollaan menty jo vuosia. Mitä seuraavaksi? Kuka seuraavaksi? Onko se mies? Mitä jos se olen minä? Mitä sitten tehtäisiin? Kuka veisi tyttöjä terapiaan? Miten tyttö selviytyisi siitä kun on juuri itsekin päässyt vasta jaloilleen, kuinka paljon hän taantuisi? Entä poitsu? Nyt kun vihdoin näyttää että hänelläkin on kaikki hyvin. Ja nuorinkin, hänkin tarvitsee äitiä. "Miksi?" huudan mielessäni Jumalalle. "Miksi meidän perhe?" Vastassa on vain hiljaisuus. Eikö tässä ole jo ihan tarpeeksi? Ei enempää, ole niin kiltti. Pyydän. 

Nousen hiljaa penkistä ja lähden kävelemään kohti aukiolevista ovista tulvivaa lämmintä aurinkoa. "Hei, hei", opas toivottaa minulle kun kävelen hänen ohitseen aurinkoon. Nyökkään hänelle ja jään odottamaan vastausta.

Oi autuus

"Mummo... mummo...", kuulen tyttöjen äänet jossain takavasemmalla. Tunnen auringon lämmittävän tummia vaatteitani puutarhakeinun nitistessä korvani juuressa. Tyrkkään kädellä keinuun lisää vauhtia ja nautin olostani. Ihanaa vain maata auringon paisteessa kun mummo höösää tyttöjen kanssa puutarhahommia. Voiko parempaa ollakaan? Olemme ajaneet lapsuusmaisemiini muutaman päivän vierailulle. Eikä mummola petä nytkään. Aurinko paistaa ja vihreä puutarha houkuttelee kaikkine syötävine kasveineen ja kukkaloistoineen. Juuri sellaisena muistan omatkin lapsuuden kesäni. Samanlaista kinastelua se on tytöillä täälläkin, mutta mummo jaksaa selittää ja setviä. Ja hemmotella tyttöjä.

"Äiti, äiti, katso miten ihana kukka!", nuorimmainen kirmaa ilosta hehkuen luokseni ja tyrkyttää tuoksuteltavaksi Petunian kukkaa. Kurkistan tyttöä silmien raosta ja totean että "Niin onkin". Nuorimmainen työntää kukan korvan taakse, keikistelee hetken edessäni ja hyppelee jatkamaan leikkejä. Tällä hetkellä minun on hyvä olla. Kesä.

Miksi, oi miksi?

"Nyt loppui, ihan tosissani, tytöt!", huudan pää punaisena pikku-wc:ssä. Oven toisella puolella tuntuu että on kolmas maailmansota menossa kun tytöt ottavat mittaa toisistaan. Kaikki sujui niin hyvin kunnes minun oli pakko lähteä hetkeksi paikalta. Tytöillä oli mukava leikki menossa ja ilmassa ei ollut mitään ongelmia. Minuutti siitä kun suljin oven perässäni se alkoi, ensin pientä kinastelua ja sitten tönimistä ja lopulta kumpikin tuntui olevan toistensa kurkussa kiinni. Miksi ihmeessä se alkaa aina kun minä olen jossain mistä en heti pääse lähtemään väliin? Silloin kun olen kädet märkinä tiskaamisesta tai juuri uunista otetusta pellillisestä ruokaa? Tai silloin kun olen puhumassa tärkeää puhelua uuden asiakkaan kanssa puhelimessa? Ja jos poistun huoneesta koko lauma kiljuvia tyttöjä seuraa perässä kuin hai laivaa eikä ota kuullakseenkaan pyyntöjäni poistua paikalta. Eikä ole poikkeus sekään että voisin jättää katsomaan vaikka hyvää videota, joku kuitenkin vetää herneet pikku nenäänsä siitä että toinen istuu väärällä tavalla tai on valinnut loppujen lopuksi väärän videon mitä ei kiinnostakaan katsoa. Tai vaikka sopisin että nyt se ruoka syödään nätisti loppuun ja jokainen keskittyy vain omaan lautaseensa eikä vilkuilekaan muita.

Yritän pinnistellä asiani loppuun niin nopeasti kuin mahdollista ja vedän housuja ylös toinen jalka jo matkalla tyttöjen väliin. Onko se ihmekään että illalla iltapuuhia hoidellessani istun pitkän ajan ihan rauhassa siellä wc:ssä, vain nauttien siitä että kukaan ei huuda oven toisella puolella kun tytöt ovat jo nukkumassa rauhassa omissa vuoteissaan. Pienet ne on nautinnot tälläkin äidillä. "Nyt riittää, sinä menet omaan huoneeseen ja sinä omaasi.", komennan tyttöjä. "On se ihme ettei edes vessassa saa käydä rauhassa ilman teidän tappelua." "Mut kun toi..." "Ei kun toi...", tytöt puolustelevat itseään. "Ei mitään väliä, nyt vauhtia kinttuihin". Ajan tyttöjä edelläni huoneisiinsa ja palaan itse wc:hen pesemään kädet ja vetämään pöntön. Iltaa odotellessa, ei kai tässä muuta.