"Täällä tuli joku kirje kaupungiltakin, mikähän tää on", juttelen miehelle puhelimessa samalla kun avaan päivän postia työpöydän äärellä. Mies soittaa minulle joka päivä aina lounaan jälkeen ihan muuten vaan, siitä on tullut ihana tapa näiden kaikkien vuosien aikana.
Jään tuijottamaan avattua kirjettä. Nyt se tuli, odotettu kirje jo toisiin jatkotutkimuksiin. Katson päivämäärää, joulukuun alussa. Ei onneksi mene sen pidempään. Saman verran kuin edellisiinkin tutkimuksiin mennessä. Vaikka ne sitä ihmettelikin silloin tutkimusta tehdessä miten minä sinne niin nopeasti pääsin kun normaalisti jono on paljon pidempi. Mutta miksi tämä kutsu on paljon isompaan tutkimukseen kuin mitä oli lääkärin kanssa puhuttu?, ihmettelen samalla kun kerron miehelle mitä asiaa kirje koskee. Jotenkin tässä oli jo ehtinyt taas tuudittautua valheelliseen uskoon siitä että mitään ei ole vialla. Ihan niin kuin edelliselläkin kerralla kun ensimmäiset testit tulivat negatiivisina takaisin ja annoin jo itseni hengähtää helpotuksesta että eihän tässä mitään hätää ole. Ja sitten lähtikin iso pyörä pyörimään kun seuraavat olivatkin positiivisia. Vaikka kyllähän minä sen tiesin. Näkihän sen paljaalla silmälläkin että ei tässä kaikki kunnossa ole. Ja nyt aletaan jälleen odottaa. Merkataan päivä kalenteriin, katsotaan päivät milloin täytyy aloittaa jo tutkimukseen valmistautuminen ja tunnetaan miten pinna kiristyy päivä päivältä kun toivoo parasta ja pelkää pahinta. Mitä jos siellä tällä kertaa tuleekin huonoja uutisia. Todella huonoja. Vaikka edellisissä tutkimuksissa ne jo suljettiinkin pois. Onhan se nähty että meidän perheessä kaikki on mahdollista, myös se mahdoton.
"Mä laitan päivän työkalenteriin ylös", mies toteaa linjan toisessa päässä. Hän tietää jo että joutuu olemaan kotona sen päivän kun minä en saa ajaa autoa tutkimuksessa annettujen lääkkeiden takia. Onhan tämä käyty läpi jo kerran. Kyllä se tästä, päivä kerrallaan. Päivä kerrallaan.
Ei kommentteja:
Lähetä kommentti