Nukkuva lohikäärme

"Äiti, siirry pois tieltä", tyttö tökkii minua vatsaan rumpukapulalla kun makaan sohvalla. Jo jonkun aikaa ympärilläni on ollut menossa leikki missä haltijat heiluvat taikasauvojensa kanssa, heittelevät taikoja ilmaan, torjuvät menninkäisiä ja kun oikein tarkkaan kuuntelee voi kuulla että mallia tähän on otettu selkeästi tylypahkan maisemista. Sohvasta on rakennettu mahtava linnoitus jonka tyynyt suojelevat haltioita vaaroilta ja jonka kulmauksessa on tyynyistä ja peitoista rakennettu pehmoinen pesä. "Shhh..." vastaan tytölle, "etkö kuule kuinka lohikäärme nukkuu täällä. Pitää olla hiljaa ettei se herää." Tyttö ei tunnu pelkäävän vaan haluaakin käpertyä lohikäärmeen viereen peiton alle. Nostan peitteen liepeitä toiseltakin puolelta ja toinenkin haltia pujottelee selkäni taakse peiton alle.

Pieni hetki rauhaa tässäkin talossa ja sitten se taas alkaa. Haltiat innostuvat tökkimään toisiaan taikasauvoillaan ja ennenkuin huomaankaan jahtaavat jo toisiaan pitkin pitkää käytävää edestakaisin kiljuen. Huomaan itsekin kiihtyväni ykkösestä sataan ja karjuvani lohikäärmeenä tyttöjen perään jotka eivät korvaansa lotkauta. Ei jaksa, ei oikeasti jaksa miten kaikki leikit aina tuntuvat päättyvän siihen että kohta joku ulisee jossain kuin hengenhädässä. Ja sitten lopulta huudamme kaikki yhteen ääneen. Komennan kummankin tytön omaan huoneeseensa rauhoittumaan ja nalkutan heille sydämeni kyllyydestä siitä että kun minä sanon jotain niin silloin totellaan ja heti. Ja mieluiten jo ennen kuin ehdin sanoa. Huh, parempi mennä tekemään ruokaa keittiöön ettei nälkäkiukut pääse esille seuraavaksi, totean itselleni ja siirryn keittiöön.

Talossa on jälleen hiljaista. Ainakin hetken.

Kahdestaan sateessa

Sataakohan ulkona vettä, mietin itsekseni. Pääsisiköhän sitä lenkille vielä tänään? Kello on jo vaikka mitä, mutta aikaisemminkaan sitä ei ole ehtinyt kun lapset on pitänyt saada ensin nukkumaan. Onneksi tuo poitsu on jo sen ikäinen että pystyy katsomaan nukkuvien tyttöjen perään.

Ai kun olisi ihanaa saada tehdä mitä haluaa ja milloin haluaa. Käydä lenkillä vaikka keskellä päivää tai sitten istua lauantai-iltana terassilla kaikessa rauhassa nauttimassa kylmästä juomasta ja auringon paisteesta. Käydä syömässä jossain aikuisten paikassa, tai shoppailemassa jotain kivaa Jumbosta. Lukea kirjaa kaikessa rauhassa tai pelata miehen kainalossa sudokua. Tehdä kaikkea sitä mitä mieli tekee ilman että joutuu ajattelemaan näitä lapsia. Onhan ne ihania mutta kyllä se harmittaa että muut samanikäisten äidit voivat jo tehdä paljon enemmän kuin minä.

Osaakohan sitä olla enää sen jälkeen kun ei niistä tarvitse huolehtia? Sitten kun ollaan vain kahdestaan miehen kanssa. Mitä ihmettä me teemme sen jälkeen kun päivät eivät ole enää täynnä terapioita ja koulupalavereja? Kun elämä ei enää ole pelkkää alamäestä toiseen matkaamista ja ongelmista selviämistä. Tuleeko sitten tyhjyys vastaan? Tuijotammeko vain toisiamme ja ihmettelemme kuka tuo on kenen kanssa tässä on samassa talossa elänyt viimeiset 20 vuotta?

Ehkä siellä ei kuitenkaan sada, jaksaisikohan se mies vielä lähteä? Olla taas vähän aikaa vaan kahdestaan.