Raivoa ja tiukkaa halia

"Shh, shh, ei mitään hätää", silittelen minua tiukasti halaavaa ja nyyhkivää tyttöä sylissäni. Nostan tytön pään olkapäältäni ja katson häntä suoraan silmiin. "Mä rakastan sua ihan valtavasti, tiedäthän", sanon tytölle. "Sähän rakastat aina kaikkia", tyttö vastaa minulle. "Mutta mä rakastan just sua ihan valtavasti, kaikesta tästä huolimatta."

Näin nopeasti ne osat vaihtuvat. Viimeisen tunnin ajan se olen ollut minä joka olen pidellyt raivoavaa tyttöä halausotteessa. Maannut sängyssä tytön jalat omien jalkojeni välissä ja tytön kädet tiukasti rintaani vasten omat käteni tytön ympärillä. Kuunnellut miten tyttö raivoaa minulle ja käskee päästämään irti. Valuttanut kyyneleitä tytön hiuksia vasten kun olen yrittänyt estää tyttöä satuttamasta itseään tai minua. Tai hajottamasta huonettaan. Kironnut mielessäni lääkäriä joka on tytön lääkitystä pienentäessään saanut minut taas tähän tilanteeseen. Toivonut ja odottanut että tyttö saa käytyä raivonsa läpi, huudettua kaiken tuskan ja ahdistuksen sisältään.

Nyt väsyttää. Ranteeseen ja kyynärpäähän koskee. Tunnen jomotuksen myös silmäkulmassani mihin tytön pää osui hänen tempoessaan otteessani. Pahinta on kuitenkin se, että myös sydämeen sattuu. Sydämeen  sattuu kun joutuu katsomaan miten pieni tyttö joutuu kamppailemaan itsensä kanssa. Miten pieni tyttö joutuu purkamaan kaiken sen päivän mittaan kertyneen yrittämisen ja kilttinä olemisen ulos yhtenä isona ryöpsähdyksenä kun ei vaan enää jaksa yrittää. Kun joutuu näkemään miten hämmentynyt tyttö itse on omasta käyttäytymisestään, kun hän ei ymmärrä miksi toimii siten kuin toimii.

Tyttö irrottaa otteensa kaulastani ja pyyhkii kyyneleitään. Haluaa mennä katsomaan lastenohjelmia siskojen kanssa. Huokaan, itselläni tulee kestämään paljon kauemmin aikaa toipua tästäkin kerrasta.