Suon vaikein kohta

Suon vaikein kohtahan ei ole se miten sinne suohon joutuu vaan mitä sitten tapahtuu. Kun sinällään tietää mitä pitäisi tehdä, mutta jokaisen kerran kun alkaa jotain tekemään uppoaakin vain syvemmälle. Ja lopulta suo syö kokonaan, kerta kerralta. Elämä tuntuu vain isolta möhkäleeltä, pyöreältä ja liukkaalta niin ettei siitä saa otetta vaikka kuinka yrittää ottaa siitä kiinni. Sitä yrittää ja yrittää, sormet lipsuvat ja kynnet taittuvat ja lopulta vain makaa sängyssä peiton alla pimeässä ja toivoo että saisi vain olla niin ettei vajoaisi enää syvemmälle.

Jaksaminenkin on kuin pitkospuut, hyvin lahot sellaiset. Sitä herää aamulla ja miettii että tänään minä teen sitä ja tätä ja sitten huomaa joko ettei tullut tehtyä yhtään mitään tai tekee jotain pientä jonka jälkeen makaa seuraavat kolme päivää sängyssä tai pelaa koneella neljä tuntia pasianssia kun ei muuhun pysty. Eikä sen tekemisen tarvitse olla kummoistakaan, ihan tavallisia päivän askareita vain.

Ja sitten huomaakin että viikko on mennyt, sitten kuukausi, kohta ehkä vuosi. Ja suossa tarpominen vain jatkuu ja jatkuu ja jatkuu. Aika tuntuu pysähtyneeltä ja eteenpäin ei vain pääse. 

Romahdus

Ja sitten tulee se päivä ettei enää jaksakaan. Kun vieras ihminen lapsen kouluterveyden vastaanotossa kysyy että mitä sinulle kuuluu ja purskahdat itkuun jota et saa lopetettua. Tyttö katsoo vieressä ihmeissään että mitä nyt tapahtuu. Ja ehkä se on ihan hyvä että tapahtuukin. Lähete eteenpäin, keskusteluja, uusia keskusteluja ja paikkoja, uusia lääkäreitä ja hoitajia. Tällä kertaa minua varten. Ja lopulta diagnoosi. Syvä uupumus ja keskivaikea masennus. Ehkä se oli ihan odotettavissa kaikkien näiden vuosien jälkeen.

Mitä nyt sitten? Elämä jatkuu niin kuin tähänkin asti. Mutta lääkkeiden voimalla. Pitäisi kuulemma etsiä terapeutti, mutta kun ei jaksa. Onhan tässä aikaa. Lääkärin lausunto on puoli vuotta voimassa ja siitä on vielä kaksi kuukautta jäljellä. Mikään ei sinällään ole muuttunut. Elämä on ihan samanlaista kuin ennenkin. Samalla tavalla aamulla herätys, sitten töitä, tai pitäisi tehdä töitä, sitten tyttöjen koulua, ruuanlaittoa ja iltapuuhat. Samalla tavalla keskustelut lääkäreiden ja muiden kanssa kuin ennenkin. Selvittelyä siitä onko nyt ihan pakko tehdä tämä koulujuttu vai onko se opettaja sanonut että tätä ei tarvitse tehdä vaikka se siellä opettajan viestissä lukeekin. Lopulta nukkumaan, onneksi uni tulee heti. Ja seuraavana päivänä samat tehtävät ja samat taistelut. Uudelleen ja uudelleen. Onneksi on lääkkeet. Päivä kerrallaan.

Ikuista sopeutumista

Kävelen kundin kanssa pitkin kaupan käytävää. Tunteet ovat taas kerran ristiriitaiset, huomaan ihmisten katseet ja mietin heidän ajatuksiaan. Likaiset vaatteet, ajamaton parta, tukka sekaisin. Kuulokkeet tiukasti päässä ja niiden mikrofoni sojottamassa somasti pystyssä, ettei vaan vahingossakaan kuule mitään. Ei ainakaan niitä oman pään ääniä. Katse tiukasti kännykässä. Joka kerran kun haluan sanoa hänelle jotain, joudun tökkäsemään häntä käsivarteen. Kundi työntää toisen puolen pois korvalta ja kysyy "mitä?". Ja uudelleen ja uudelleen.

Mitä sillä on merkitystä mitä muut ajattelevat? Mä olen tyytyväinen että olen saanut kundin pois kammiostaan, ihmisten ilmoille. Mä olen tyytyväinen että hän hymyilee, vaikkakaan ei aina, niin ainakin silloin tällöin. Tyytyväinen siitä että hän on olemassa. Elossa. Siitä että asiat jotenkuten rullaavat eteenpäin. Ainakin toivottavasti. Minä kun en niille enää mitään voi. Voin vain seurata vieressä, yrittää olla läsnä ja tukea tarvittaessa. 

Mitä mä antaisinkaan jos vieressä kävelisi sellainen perusnuorimies. Sellainen joka osaa pitää huolen itsestään ja asioistaan. Jolla olisi siisti leikkaus hiuksissaan, parta ajettu ja vaikka farkut jalassa. Sellainen joita näkee tuolla kaupungilla kävelemässä kymmenen tusinassa. Mutta niillä mennään mitä on annettu, eihän sitä muuta olekaan. Enkä mä tuota poikaa vaihtaisi, ei sillä. Mutta kyllä mä olisin toivonut hänelle helpompaa elämää. Sellaista tavallista. Eiväthän muut voi tietää mitä siellä taustalla on, eivät ole seuranneet niitä kamppailuja mitä hän on läpikäynyt ja käy tälläkin hetkellä. Minä tiedän. Olen nähnyt vieressä ja tuntenut kaiken sisälläni. Ja silti ajattelen näin, olen näin pieni ajatuksiltani. Pienempi ja vähäisempi kuin poika ansaitsisikaan. Mun poikani.

Heikko hetki

En jaksa. En vain jaksa enää taistella näitten lasten puolesta. Ottakaa ne vaikka huostaan. Mitä väliä sillä on yrittääkö sitä parhaansa kun lopputulos on ihan jotain muuta kuin mikä olisi lapsen parhaaksi. Minä tulen, menen, järjestän, puhun, vietän aikaani palavereissa, kuskaan hoidosta toiseen, koulusta toiseen ja mikään ei muutu. Ei se lapsen vika ole, en minä ole pettynyt näihin lapsiin. Olen pettynyt aikuisiin. Olen pettynyt kaikkiin lääkäreihin, terapeutteihin ja sairaanhoitajiin. Olen pettynyt kaupunkiin joka säästää ja sitten kärsijäksi joutuu nämä lapset. Olen pettynyt kouluihin ja opettajiin.

Miksi lapselta joka on itsetuhoinen lopetaan terapia koska se on jatkunut jo niin pitkään? Miten ihmeessä lähete joka on lähetetty kiireellisenä häviää kahden kerroksen välille? Miksi yksi lääkitään  zombiksi ja toinen ei saa lääkitystä? Miksi lapsi joka ei ymmärrä abstrakteja asioita laitetaan opettelemaan niitä yksin flipped-learningin nimissä? Miksi toinen saa rangaistuksen musiikin kuuntelemisesta vaikka hän haluaa vain sulkea kiusaajat ulkopuolelle? Missä on empatia, ymmärrys, rahoitus, aika? Missä on se aika jonka nämä lapset tarvitsisivat pärjätäkseen tässä elämässä? Missä on kaikki ne asiat joita nämä lapset tarvitsevat mutta eivät saa?

Minä yritän. Minä yritän kaikkeni näitten lasten puolesta. En aina onnistu siinä. Syyllisyys painaa. Huoli painaa. Mitä näistä tulee? Miten nämä pärjäävät omillaan kun eivät osaa puoltansa pitää? Vaihtoehtoa ei kuitenkaan ole. Pakko jaksaa. Pakko yrittää. Pakko luottaa että kyllä tästä hyvä tulee. Pakko.

Kymmenen vai kaksikymmentä vuotta

Etsiessäni valokuvaa tietokoneen syövereistä jään selaamaan kuvia menneiltä vuosilta. Tytöt pieninä vappupallojen kanssa naamat loistaen ilosta. Koko perhe leikkipuistossa ja muumilaivalla. Videoita kevätjuhlista ja harrastuksista. Minä nuorena, kauniina ja iloisena. Kymmeniä kilojakin vähemmän kuin nyt. Ei se mitään, elettyä elämää.

Mitä tuolle kuvien naiselle oikein on tapahtunut? Eihän siitä ole aikaa kuin kymmenen vuotta ja kuvien nainen näyttää nyt kaksikymmentä vuotta vanhemmalta kuin kymmenen vuotta oikeuttaisi. Surulliset silmät, väsynyt katse. Kaikki rypyt ja eloton iho. Ei ihme että tunnen olevani välillä hukassa.

Mies yrittää valaa uskoa minuun. Kertoo miten rakastaa ja miten ei välitä vaikka näyttäisin miltä. Muistuttaa menneistä vuosista ja niiden raskaudesta. Ja kyllähän minä uskonkin, ei sillä. Mutta silti. Onhan se turhamaista, mutta kyllä sitä silti haluaisi näyttää edes ikäiseltään eikä kulahtaneelta pubiruusulta. Miten kaikki muut sen tekevät? Enhän mä suinkaan ole ainoa erityislasten äiti tai kenellä on raskasta? Miksi minulle on käynyt näin?

Sataa sataa ropisee

Kuuntelen peltikattoon iskeytyvää sadetta. Sen ääni alkaa jo kyllästyttää. On satanut jo yli viikon ja sitä mukaa kun sade on valunut maahan talomme kattoa pitkin, minunkin mielialani on laskenut. Onkohan tämä jo masennusta? Kun tuntuu ettei vaan enää jaksa? Työt ja perheen hoitaa niin kuin ennenkin mutta viimeisestä kunnon naurusta on jo ikuisuus. Huokaisen syvään. Toisenkin kerran. Mitään ei huvittaisi tehdä, voisin vain maata sängyllä ja tuijotella kattoon. Nukahtaa välillä ja sitten vain jatkaa tuijottelua. Ei edes laskea oksanreikiä kattopanelista, tuijottaa vain.

Miksi mikään ei muutu vaikka kuinka yrittää? Kierretään samaa vanhaa kehää
viimeiset 15 vuotta ja sammutellaan tulipaloja aina sieltä missä roihuaa eniten vain jotta voidaan todeta että jossain toisessa kohtaa roihahtaa entistä isommin. Mikä minussa on vikana kun en onnistu tämän paremmin? Mitä voisin tehdä enemmän? Mitä voisin tehdä toisin? Tunnen itseni epäonnistuneeksi äitinä, kyllähän äiti jos tarpeeksi vain yrittää ja rakastaa voittaa kaikki esteet. Eikö niin? Rakastavalla äidillä on lapset jotka tuntevat itsensä rakastetuksi, heillä ei ole ongelmia tai jos on ollutkin niin ne on ratkaistu jo vuosia sitten. Rakastavan äidin lapset... sellaiset tavalliset lapset. Joita nämä minun lapseni eivät ole. Kyllähän minäkin rakastan, rakastan niin paljon että sydämeen sattuu. Ja silti minä en onnistu. Kaikesta rakkaudesta huolimatta. Tässä ollaan. Kaikki yhtä rikkinäisinä kuin aina ennenkin.

Muista levätä - missä kohtaa?

Viikko sitten se alkoi. Ensin nenä, sitten lihakset ja taipeet. Nyt sitten kurkku. Syysflunssa. Kauankohan se tällä kertaa jatkuu? Kuumetta ei tietenkään ole, oikeastaan hyvä niin. Olisikin niin ihana käpertyä lämpimän peiton alle kuuman teemukin kanssa, katsoa vaikka jotain hyvää sarjaa netistä. Mutta ei, elämä jatkuu ihan niin kuin ennenkin. Pyörä jatkaa pyörimistään.

Eihän siitä mitään tulisi jos jäisin makaamaan. Kuka sitten hoitaisi perheen kun mies on töissä? Kuka vastaisi lasten viesteihin kun koulussa ei olekaan mennyt niin kuin piti? Kuka veisi terapiaan, harrastuksiin tai kävisi neuvottelussa hoitavan tahon kanssa? Kuka veisi aamulla kouluun ja olisi iltapäivällä paikalla ratkaisemaan kaikki huolet ja murheet joita päivän mittaan on tullut? Entä sitten omat työt, jos minä en niitä tee niin ei tule rahaakaan. Yrittäjän onnea. Tai sitten kaikki vapaaehtoistyöt joita teen ihan oman mielenterveyden kannalta. Onhan sitä tullut luvattua ja ihmiset luottavat siihen että minä teen. Ja niinhän minä teenkin. Kalenteri täynnä tapahtumia ja tapaamisia.

Muista levätä, sillä se menee ohi. Sitähän ne kaikki sanovat. Missä kohtaa, kysyn minä?