Ikuista sopeutumista

Kävelen kundin kanssa pitkin kaupan käytävää. Tunteet ovat taas kerran ristiriitaiset, huomaan ihmisten katseet ja mietin heidän ajatuksiaan. Likaiset vaatteet, ajamaton parta, tukka sekaisin. Kuulokkeet tiukasti päässä ja niiden mikrofoni sojottamassa somasti pystyssä, ettei vaan vahingossakaan kuule mitään. Ei ainakaan niitä oman pään ääniä. Katse tiukasti kännykässä. Joka kerran kun haluan sanoa hänelle jotain, joudun tökkäsemään häntä käsivarteen. Kundi työntää toisen puolen pois korvalta ja kysyy "mitä?". Ja uudelleen ja uudelleen.

Mitä sillä on merkitystä mitä muut ajattelevat? Mä olen tyytyväinen että olen saanut kundin pois kammiostaan, ihmisten ilmoille. Mä olen tyytyväinen että hän hymyilee, vaikkakaan ei aina, niin ainakin silloin tällöin. Tyytyväinen siitä että hän on olemassa. Elossa. Siitä että asiat jotenkuten rullaavat eteenpäin. Ainakin toivottavasti. Minä kun en niille enää mitään voi. Voin vain seurata vieressä, yrittää olla läsnä ja tukea tarvittaessa. 

Mitä mä antaisinkaan jos vieressä kävelisi sellainen perusnuorimies. Sellainen joka osaa pitää huolen itsestään ja asioistaan. Jolla olisi siisti leikkaus hiuksissaan, parta ajettu ja vaikka farkut jalassa. Sellainen joita näkee tuolla kaupungilla kävelemässä kymmenen tusinassa. Mutta niillä mennään mitä on annettu, eihän sitä muuta olekaan. Enkä mä tuota poikaa vaihtaisi, ei sillä. Mutta kyllä mä olisin toivonut hänelle helpompaa elämää. Sellaista tavallista. Eiväthän muut voi tietää mitä siellä taustalla on, eivät ole seuranneet niitä kamppailuja mitä hän on läpikäynyt ja käy tälläkin hetkellä. Minä tiedän. Olen nähnyt vieressä ja tuntenut kaiken sisälläni. Ja silti ajattelen näin, olen näin pieni ajatuksiltani. Pienempi ja vähäisempi kuin poika ansaitsisikaan. Mun poikani.