Aika juhlia

"Joko ne tuli, joko ne tuli?!" Kaksi pientä päätä kurkkii ikkunoista. Tätä samaa lausetta on kuunneltu koko päivän. Viimeinen koulupäivä takana ja kaverisynttärit edessä. Kohta talo on täynnä vieraita kun juhlitaan tyttöjen 10-vuotissynttäreitä. Juhlatila on koristeltu ja täytetty ilmapalloilla, värivalot ovat valmiina välkkymään ja kaiuttimet soimaan Robinia.

Jännitys on ihan käsinkosketeltavaa, meillä kaikilla. Jännittää tuleeko vieraita vai jääkö herkut meidän syötäviksi. Kuinka synttärit menevät, saako kukaan raivokohtausta, meneeko kierrokset kuinka yli kun on sokeria veressä ja kova meno päällä. Synttärit ovat aina olleet se päivä jolloin me vanhemmat teemme kaikkemme vahvistaaksemme tyttöjen kaverisuhteita. Jos syntymäpäivillä on hauskaa, ehkä se sitten kantaisi sinne arkeenkin. Jospa näiden syntymäpäivien jälkeen olisi edes yksi kaveri jonka kanssa voisi leikkiä koulun pihallakin. 

Tänään on lupa juhlia, tänään yritetään olla ajattelematta kaikkia niitä vaikeuksia mihin tämä rutiineista poikkeaminen vielä johtaa. Tänään ei ajatella leikkausta, ei adhd:ta, ei koulukiusaamisia. Tänään pidetään hauskaa, arki on vasta huomenna. Tai oikeammin illalla juhlien jälkeen. "Ei vielä, tunti vielä aikaa, ihan rauhassa nyt, kyllä ne vieraat vielä tulee", vastaan tytöille jälleen kerran.

Tyhjä ruutu

Tuijotan tyhjää ruutua edessäni. Sanat jotka tavallisesti niin helposti muodostuvat kirjain kirjaimelta, puuttuvat nyt kokonaan. Jos en saa edes itse selvää omista ajatuksistani, saati tunteista, miten saisin ne purettua sanoiksi jotka edes jollain tavalla olisivat ymmärrettäviä? Olen vain väsynyt, äärettömän väsynyt.  Ja pelkään. Päässäni ei pyöri kuin yksi sana joka peittää alleen kaiken muun:

Aivoleikkaus.

Pullaa ja pelkoa

"Äiti, mua pelottaa se että mun aivoja leikataan", tyttö kuiskaa minulle. Sieltä se nyt tuli vihdoinkin, ensimmäinen kerta kun tyttö puhuu asiasta joka häntä pelottaa. Takana viikkoja räjähdysherkkiä tilanteita, tänäänkin seinältä pudonnut ja sirpaleiksi särkynyt taulu. Pyydän tyttöä tekemään tilaa minulle sänkyynsä. Könyän hänen viereensä, otan tytön kainaloon ja pyyhin kyyneleitä hänen kasvoiltaan. "Sekö sua on tässä koko ajan pelottanut?", kysyn tytöltä. Tytön nyökätessä alan kertomaan että minuakin se pelottaa. Minäkään en halua että hänen päätään leikataan. Kerron miten tähän asti lääkärit ovat sanoneet että sitä ei leikattaisi. Selitän miten hänet nukutettaisiin ja hän ei tietäisi siitä mitään jos se leikkaus tapahtuisi. "Ei kai neulalla?", tyttö kysyy silmät suurina. "Ei neulalla, vaan ne laittaisivat sellaisen maskin sinun kasvoille minkä kautta nukahdat etkä huomaa yhtään mitään". Ehkä se ei nyt ihan totta olisikaan mutta en halua kuitenkaan herättää enempää pelkoja tytön mieleen. Mutta miten jos se leikataan, selviämme siitä kyllä. Ja että muutaman viikon päästä olemme menossa käymään lääkärin luona joka sitten kertoo että mitä tapahtuu. Kertaan vielä myös leikkauksen hyvät puolet ja mitä tapahtuu jos ei leikatakaan.

Sisko kurkkii ovelta että mitä tytön huoneessa oikein tapahtuu. Pyydän hänetkin sängylle, vaikka tyttö pyytääkin etten kertoisi mistä olemme puhuneet. Ehkä on kuitenkin hyvä käydä tämä läpi yhdessä. Kysyn siskoltakin että pelottaako häntä että tyttö leikataan? Siskon nyökätessä kerron saman minkä tytöllekin. Kerron että minultakin on leikattu polvi. Ja mummolta rinta. Ukilta selkä ja enolta kaula. Veljeltäkin kurkku ja korvat. Ja isiltäkin on leikattu silmät kauhistelemme yhdessä tyttöjen kanssa. Sisko muistaa miten hänen ystävältään on leikattu myös päätä. Ja kaikilla on asiat ihan hyvin vaikka leikattu onkin eri paikkoja. Tyttökin pystyy jo hieman hymyilemään. "Lupaathan kertoa minulle jos joku asia alkaa taas pelottamaan?", pyydän tytöltä. "Jutellaan sitten yhdessä taas asiasta, eikös niin." Leivottaisiinko jotain, tytöt pyytävät minulta. Ehkä sitä voisi leipoakin, tulisi ainakin jotain mukavaa tekemistä tällekin päivälle.